Satu Hassi eilen fb:ssä:
EPssa johdan puhetta asiantuntijakuulemisessa ADHDsta. Kasvava määrä lapsia saa ADHD-diagnoosin ja aika rajun lääkityksen. Liikunta on kuitenkin tapa estää ADHDta. Ja ovatko edes kaikki ADHD-diagnoosit perusteltuja? Vai onko kyse lääketeollisuuden onnistuneesta myyntityöstä?
Sitten lähin jo itekki keuliin. Verttiksen Anna-Leena koosti Satu Hassille seuraavan tekstin:
Hyvä europarlamentaarikko Hassi,
Päätin kirjoittaa sinulle luettuani Facebookista tilapäivityksesi, jossa kerroit johtavasi puhetta EP:n asiantuntijakuulemisessa ADHDsta, koska huolestuin toden teolla päivityksesi seuraavista riveistä, joissa kyseenalaistit lääkityksen tarpeellisuuden ja kerroit liikunnan olevan keino estää ADHD:ta.
Toivoisin, että pohtisit muutamia seikkoja, jotka tuon tässä kirjelmässä esille.
Otit päivityksessäsi esille lisääntyneen lääkehoidon ja aprikoit, onko kyseessä lääketeollisuuden onnistunut myyntityö.
ADHD ei ole merkittävästi lisääntynyt viime vuosina, vaan lääketiede on kehittynyt ja oirekuvat pystytään tunnistamaan tehokkaammin. Esimerkiksi niin sanottu ”naisten ADHD” oli vielä muutamia vuosia sitten täysin tuntematon käsite. Käytännössä siis pääasiassa inattentatiivinen muoto jäi lähes kokonaan pääasiassa hyperkinesteettisen ja impulsiivisen muodon varjoon, eli ADD käsitettiin ADHD:n alatyypiksi, vaikka asia on periaatteessa päinvastainen. Kyseessä ei ole tauti tai tilapäinen häiriö, vaan synnynnäinen oireyhtymä, joka on ensisijaisesti geneettinen. Vaikka siihen saisikin hoitoa, niin se on silti olemassa läpi elämän. Ei kehitysvammastakaan voi “parantua”, vaikka elämää sen kanssa voidaankin helpottaa.
Uudessa luokituksessa ADHD luokitellaan seuraavasti:
ADHD-HI = Hyperactivity & Impulsive
Potilas on ensisijaisesti hyperaktiivinen ja/tai ilmpulsiivinen, tarkkaamattomuusoireet toissijaisia. Entinen ADHD ja hyperkinesteettinen häiriö.
ADHD-PI = Predominantly Inattentive (joskus myös ADHD-I)
Potilas on ensisijaisesti tarkkaamaton, ei lainkaan tai vain lieviä hyperaktiivisuus- ja impulsiivisuusoireita. Entinen ADD.
ADHD-C = Combination of both types
Potilas on sekä tarkkaamaton, että hyperaktiivinen ja/tai impulsiivinen.
Entinen ADHD.
Myös tutkimusmenetelmät ovat kehittyneet ja ADHD pystytään nykyään todentamaan mm. aivokuvauksella ja geenitestillä, mutta käytännössä niin ei tehdä, koska se tulee liian kalliiksi. Käytännössä ainoa ”luotettava” testimenetelmä, joka on yleisesti käytössä, on lääkitysvaste.
Toisaalta on vähän kyseenalaista, että lääkitys määrittää sen ”sairauden”, jota sillä hoidetaan, mutta toisaalta kun ADHD-lääkityksen vaikutusmekanismi on tehty ”täsmätuotteena” siihen tiettyyn oireilun aiheuttajaan, niin se on hyvinkin pätevä ”täsmätesti” ADHD:n varmistamiseen.
ADHD:n on todettu olevan voimakkaasti perinnöllinen ominaisuus, se periytyy jopa todennäköisemmin, kuin pituuskasvu. Yleisen arvion mukaan noin 80% ADHD tapauksista selittyy perintötekijöillä. Ympäri maailmaa ADHD:n esiintyvyydestä tehtyjen tutkimusten tulosten keskiarvo on noin 2,5%. Kyse on tuolla luvulla siis verrattain pienestä osasta väestöä, mutta käsittää kuitenkin noin 100 000 suomalaista ADHD -oireilevaa. Kelan tilastojen mukaan vuonna 2012 Kela-korvattua metyylifenidaattilääkitystä sai kuitenkin vain 4 431 henkilöä. Käytännössä siis vain muutama hassu prosentti ADHD -oireisista sai lääkityshoitoa oireisiinsa. Siitä kahdesta ja puolesta prosentista vain muutama prosentti.
Sekin aspekti pitää ottaa tässä huomioon, että Amerikassa ADHD on todella ylidiagnosoitu, se on vähän niinkuin masennus Suomessa. Ensimmäisenä vaihtoehtona melkeinpä tarjotaan ADHD -diagnoosia ja lääkitystä, jos lapsella on ongelmia. Amerikan tilannetta ei voi käytännössä verrata Suomen tilanteeseen tässäkään suhteessa. Suomessa diagnosointi on etenkin julkisella puolella huomattavan hankalaa ja vähäistä, ja vain murto-osa saa koskaan lääkitystä oireisiinsa. Osasyynä tähän on lääkärien ja hoitohenkilöstön kielteinen asenne ADHD:n hoitoon ja jopa sen olemassaolon kyseenalaistaminen.
Lisäksi on tiedossa, että kaikki ADD/ADHD -tyyppinen oireilu ei suinkaan ole ADHD:ta, eikä kaikki ADHD -oireilu ole sitä ns. klassista, perinnöllistä ADHD:ta, vaan esimerkiksi aivokudoksen vaurio voi aiheuttaa samankaltaisen tilan, joka sitten tulkitaan ADHD:ksi. Noihin ”epä-ADHDisiin” ei yleensä pure lääkitys samalla tavalla, vaikka periaatteessa stimulanttilääkitys parantaa kaikkien ihmisten keskittymiskykyä.
”Oikealla”, eli ensisijaissti geneettistä alkuperää olevalla ADHD:lla lääkitys antaa tietynlaisen vasteen, ei-oikealla, eli ensisijaisesti jostain muusta syystä aiheutuvalla oireilulla, esimerkiksi päähän kohdistuneesta iskusta, hapenpuutteesta, äidin tupakoinnista tai vastaavasta tekijästä johtuvalla vaste on erilainen.
Myös Aspergrin oireyhtymä ja muut neurokirjon syndroomat (Touretten syndrooma yms) saattavat sisältää ADHD:n kaltaisia oireita, mutta mahdollisesti eri syistä, jolloin lääkitys ei tehoa niihinkään.
Ja sittenhän toki entisen MBD -kategorian alle mahtuu monenlaista oirekuvaa, esimerkiksi lievä kehityksellinen jälkeenjääneisyys saattaa muistuttaa ADHD:ta. Esimerkiksi Sluggish Cognitive Tempo -oireyhtymä saattaa muistuttaa oireiltaan ADD:ta ja esimerkiksi yksi johtava ADHD:n tutkija dr. Barkley on arvioinut, että osa ADD -diagnosoiduista olisikin SCT -oireisia.
Asiantuntijat alkavat kallistua sille kannalle, että on olemassa ns. ”aito” ADHD ja sitten paljon muita, ADHD:n kaltaisia vielä toistaiseksi tunnistamattomia tiloja, jotka nykytieteen valossa laitetaan ADHD:n alle. Ratkaisevaa tässä vaiheessa on se, onko tila perintötekijöiden, vai ulkoisten tekijöiden aikaansaama. Esimerkiksi yhdessä uudessa tutkimuksessa todettiin yhteys parasetamolin raskausaikaisella käytöllä ja ADHD:n puhkeamisella.
Voi olla, että joillakin yksilöillä alttius ADHD:n ”puhkeamiseen” on olemassa ja jokin tekijä, kuten se parasetamoli sitten laukaisee tilan. Suurimmalla osalla syy-yhteyttä ei löydy, vaan ominaisuus periytyy suorassa polvessa vanhemmalta lapselle.
Ja sitten kun taas erotellaan niitä ulkoisten tekijöiden aikaansaamia tiloja, niin ratkaisevaa on, mikä oireilun on laukaissut ja milloin oirehtiminen on alkanut. Periaatteessa trauman (=isku päähän, kudosvaurio) aiheuttama oireilu ei ole ADHD:ta, vaikka tila samankaltainen onkin. Niissä tapauksissa lääkehoidosta tuskin on apua, mutta vertaistuki ja terapia ovat ensisijaisen tärkeitä.
Ns. klassiselle ADHD -tapaukselle lääkityshoito saattaa sen sijaan olla korvaamaton apu elämässä selviytymiseen.
Otan esimerkkitapaukseksi itseni.
Sain ADD -diagnoosin ja lääkityksen puolisentoista vuotta sitten, 22-vuotiaana. Sain apua ongelmiini, mutta kaikki mahdollinen vahinko oli jo ehtinyt tapahtua, alisuoriutuminen koulussa, rutiinien puute, ajanhallinnan vaikeudet, ihmissuhdeongelmat, arjen kaaoottisus, epäusko omiin mahdollisuuksiin pärjätä..
Ehkä elämäni olisi ollut vähemmän tuskallinen ja hankala, jos olisin saanut jo lapsena lääkityksen ja muuta apua. Ei olisi ehtinyt syntyä käytösmalleja, jotka haittaavat kaikkea mahdollista, ei olisi tullut niin paljon pettymyksiä, en olisi jatkuvasti saanut kuulla olevani laiska ja saamaton.
Vanhempani, kasvatustieteiden rautaisia asiantuntijoita kumpainenkin, tekivät kaikkensa, että olisin pärjännyt ja ollut kunnollinen. Meillä oli todella tiukat säännöt kotona, meillä lapset kasvoivat kurissa ja nuhteessa, eivät todellakaan mitenkään pullamössösti. Ruokavalio oli myös monipuolinen ja ravitseva ja koostui kotiruoasta. Pikaruokaa en muista syöneeni, kuin joskus kylässä. Kasvikset, hedelmät ja vihannekset olivat minun ja veljeni suurta herkkua, emme välittäneet karamelleista, vaan halusimme kurkkua, paprikaa, omenoita ja appelsiineja.
Vanhempani kannustivat ahkerasti meitä harrastuksiin, minä esimerkiksi harrastin telinevoimistelua, yleisurheilua, laskettelua ja musiikkia. Ulkoilimme päivittäin monta tuntia, kävimme luistelemassa ja hiihtämässä, retkeilemässä ja melomassa.
Silti minä olin viallinen ja huono, huoneeni oli kuin kaaoksen valtakunta, myöhästelin koulusta, en tehnyt ikinä läksyjä, lintsasin ja hankkiuduin jatkuvasti hankaluuksiin, vaikka en varsinaisesti häirikköoppilas ollutkaan. Päinvastoin minulla oli todella hyvät tavat, olin kohtelias ja huomaavainen, niin lukee jokaisessa todistuksessani. Haaveilin kaikki tunnit, en koskaan ollut kunnolla läsnä, kun en pystynyt keskittymään.
Pärjäsin kuitenkin ihan hyvin koulussa, olin suunnilleen kahdeksikon oppilas, mutta itseäni harmitti, kun tiesin, että olisin helposti yltänyt jopa kymppiin kaikissa aineissa, mutta en vain saanut aikaiseksi tehdä läksyjä ja lukea kokeisiin. Monesti kävi niin, että kokeesta tuli ysiä ja kymppiä, mutta numero laski, kun en palauttanut jotain isompaa tehtävää, myöhästelin tunneilta, enkä tehnyt läksyjä. Minulle sanottiin, että minulla on huono asenne ja että olen laiska, kun en viitsi edes yrittää.
Puolitoista vuotta sitten diagnoosin ja lääkityksen aloittamisen jälkeen kaikki muuttui.
Ensimmäistä kertaa elämässäni tunsin ajattelevani selkeästi niin, että sain asioita tehtyä. Ensimmäistä kertaa siivosin oma-aloitteisesti koko asuntoni. Ensimmäistä kertaa tein ja palautin kurssitehtävät ajoissa. Ensimmäistä kertaa en pelännyt, että parisuhteeni kaatuisi.
Oli kuin joku olisi kääntänyt satoja televisioita kiinni pääni sisällä, pystyin keskittymään ja toimimaan pitkäjänteisesti.
Muutamaa kuukautta aikaisemmin olin harkinnut vakavasti, että katkaisisin välit perheeseeni, tuttaviini ja ystäviini ja häipyisin ulkomaille, johonkin todella kauas ja elättäisin itseni suoraan sanottuna huoraamalla ja tekisin siinä sivussa luonnonsuojelutyötä. Sellainen tulevaisuudennäkymä oli minulla, 22-vuotiaalla suomalaisella lukion käyneellä naisella. Elämäni tuntui niin sekavalta ja merkityksettömältä, että harkitsin epätoivoisia ratkaisuja aivan tosissani. Minulle tuputettiin vuosikausia masennuslääkitystä ja -diagnoosia, epäiltiin traumaa, tehtiin testejä ja käskettiin ryhdistäytymään.
Vasta ADHD -diagnoosi ja lääkitys toi selityksen ja ratkaisun ongelmiini.
Tätä nykyä käyn edelleen taistelua muuttaakseni toimintatapojani ja käytösmallejani eri tilanteissa, mutta saavutan koko ajan uusia etappeja. Kotini ei ole enää kuin hirmumyrskyn jäljiltä ja pystyn sitoutumaan tekemisiini. Saan tehtyä koulutehtävät ajoissa, saan tehtyä kaiken sen, mikä ennen jäi tekemättä. Silloin tällöin pidän lääkkeettömiä päiviä, kun tunnen sen olevan tarpeen. En juo alkoholia, enkä tupakoi, enkä varsinkaan käytä huumeita, en juo edes kahvia, enkä juurikaan pidä sokerista. Lääkityksen myötä sokeri ei maistu juuri ollenkaan, en laita sitä enää edes teeheni. Lääkkeettöminä päivinä en varsinaisesti kaipaa lääkettä, mutta huomaan, että asiat eivät suju ollenkaan niin hyvin, kuin lääkkeellisinä päivinä.
Varsinainen kohokohta oli, kun pääsin viimeinkin yliopistoon opiskelemaan. Aikaisemmat yritykseni ovat kaatuneet siihen, kun en ole kyennyt keskittymään pääsykoetilanteessa. Hakijoita alalle oli 321 ja sisään otettiin 25. Sain pääsykokeesta kahta pistettä vaille täydet pisteet.
Ero entiseen, lääkkeettömään elämään on huomattava. En missään nimessä halua palata vanhaan elämääni, jossa toiminnanohjaukseni oli niin puutteellista, että en välillä kyennyt edes huolehtimaan hammashygieniastani.
Sivuvaikutuksia lääkityksellä ei ole ollut juuri lainkaan, aloituksessa oli hieman sykkeen nousua ja hikoilua, mutta muuta en ole huomannut. En myöskään syö lääkitystäni sopeutuakseni yhteiskuntaan tai täyttääkseni jonkinlaisen muotin, vaan siksi, että kelpaisin itselleni, että saisin tehtyä niitä asioita, jotka ovat minulle tärkeitä. Siksi, että elämäni ei soljuisi ohi, kuin sumussa. Minusta kaikkein pahinta ADHD:ssa on se, kun en saa tehtyä edes niitä kaikkein mieluisimpia, kiinnostavimpia ja rakkaimpiakaan asioita. Mikäli olisi kyse vain siitä, että ne epämieluisat asiat jäisivät tekemättä, niin minulla ei olisi mitään ongelmaa elämässäni, vaan olisin jo saavuttanut monia tavoitteitani.
ADHD:n hoitoon käytetään siis psykostimulantteja, yleisimpinä metyylifenidaatti, kauppanimiä mm. Concerta, Ritalin ja Equasym.
Tarkkaanottaen metyylifenidaatti ei pelkästään lisää dopamiinin ja noradrenaliinin tuotantoa aivoissa, vaan sen pääasiallinen tehtävä on aktivoida DAT, NET ja VMAT -kuljettajaproteiinien toimintaa niin, että dopamiini ja noradrenaliini eivät kulkeudu synapsirakkulasta takaisin sytosoliin, vaan ne pääsevät jatkamaan synapsirakoon ja edelleen toimimaan välittäjäaineina.
Eli käytännössä pääasiallinen tehtävä on toimia stimulanttina ja pitää tietty määrä dopamiinia ja noradrenaliinia toimintakykyisenä, tuotannon lisääminen on vain sivutoimi.
Dopamiinin ja noradrenaliinin tarkoitus on käytännössä tasapainottaa aivojen palkitsemisjärjestelmää ja lieventää aivoissa tapahtuvaa ärsykkeiden aiheuttamaa stressireaktiota, jolloin vireystaso nousee ja stressireaktion aiheuttama yliaktiivisuus lieventyy ja sitä kautta tarkkaavaisuus lisääntyy.
ADHD-henkilöllä dopamiiniratojen toiminta on puutteellista, mikä tarkoittaa ns. palkitsemisjärjestelmän virhetoimintaa. Palkitsemisjärjestelmä saattaa vapauttaa koko normaalimäärän välittäjäainetta yhdellä kertaa, mistä seuraa esimerkiksi valtava innostus uudesta asiasta, mutta dopamiinin ja noradrenaliinin loppuessa myös kiinnostus lopahtaa.
Virhetoiminta aiheuttaa myös ylimääräisiä stressireaktioita aivoissa, aivot ovat ikäänkuin jatkuvasti valmiudessa kestämään suurta kuormitusta ja kun kuormitusta ei tule, purkautuu jännite yliaktiivisuutena.
Serotoniini on periaatteessa myös listalla, koska metyylifenidaatin on havaittu toimivan serotoniinireseptorien selektiivisenä agonistina, eli aktivoijana, mikä edesauttaa serotoniinin kiinnittymistä ja sitä kautta toimintakykyä, mutta tätä ilmiötä ei ole havainnoitu.
Ritalinin ongelmana on ilmeisesti lääkkeen tablettimainen koostumus, joka vapauttaa metyylifenidaattia nopeasti suurina ja epätasaisina määrinä tabletin liuetessa. Tämä saattaa aiheuttaa ongelmia aivokemiassa, mikä näkyy käytännössä päihtymisenä ja riippuvuutena.
Concerta puolestaan on kapselimuotoinen, ja aineen vapautus tapahtuu hitaammin ja tasaisemmin.
Lääkkeiden tarkoituksena on kuitenkin nimenomaan horjuttaa ADHD-henkilön aivojen biokemiallista tasapainoa pois ”normaalista”, eli muuttaa välittäjäaineiden toimintakykyä halutunlaiseksi. Stimulanttina eli ärsykkeenä ja sitä kautta aktivoijana toimiminen on lääkkeen tarkoitus ja siihen on tietoisesti pyritty lääkettä kehitettäessä.
Ikääntymisen ja aikuistumisen tuomat muutokset aivokemiassa saattavat vaikuttaa metyylifenidaatin toimintaan ja esimerkiksi parkinsonin tautia sairastavalla ihmisellä osa dopamiiniradan tuottajasoluista on tuhoutunut, jolloin dopamiinin määrä vähenee radikaalisti, eikä metyylifenidaatilla ole enää vaikutusta, koska stimuloitavaa ainesta ei ole.
Kaiken kaikkiaan ADHD-lääkityksen tulisi suositusten mukaan olla vain psykososiaalisen hoidon tukena, ja pääasiallinen hoitomuoto olisi psykososiaalinen kuntoutus. Todennäköisesti parhaat tulokset saataisiin tällä menetelmällä, mutta se ei käytännössä ole mahdollista resurssien puutteen takia.
Ihanteellisessa tilanteessa aikuisen tapauksessa psykososiaalisella hoidolla muokattaisiin jo syntyneitä käytösmalleja ja lääkityksellä hillittäisiin oireistoa.
Lääkityksen toimivuus lapsena ja siitä luopuminen myöhemmällä iällä perustuu siihen, ettei aikaisin aloitetulla lääkityksellä hoidetulla lapsella virheellisiä käytösmalleja ehdi vakiintua, vaan lapsi oppii ”normaaliksi”, eikä välttämättä tarvitse enää käytösmallien vakiinnuttua lääkitystä, koska aivot ovat oppineet reagoimaan ärsykkeisiin tietyllä tavalla. Tällaiset tapaukset ovat kuitenkin harvinaisia ja suurin osa ADHD -oireisista hyötyy lääkityksestä merkittävästi vielä aikuisenakin, eikä lääkitystä ole järkevää lopettaa.
Uudet tutkimukset antavat osviittaa siitä, että dopamiinitoiminnan poikkeavuus on seuraus aivojen harmaan aineen poikkeavuudesta, ja se on helposti hoidettavissa.
Harmaa aine koostuu soomista, dendriiteistä ja gliasoluista.
Soomat ovat neuronien, eli hermosolujen solukeskuksia, joissa sijaitsee mm. tuma ja suurin osa muistakin soluelimistä, siellä tapahtuu suurin osa neuronien solutason toiminnasta, myös proteiinisynteesi, jonka tuotteena välittäjäaineet tuotetaan.
Dendriitit eli tuojahaarakkeet puolestaan välittävät sähköimpulsseja solukeskukseen, eli toimivat viestinviejinä aivojen ”käskyille”. Dendriitin puolella synapsirakoa on myös välittäjäaineita sitovia reseptoreita.
Gliasolut muodostavat hermotukikudoksen, ja osa gliasoluista muodostaa aksonin, eli viejähaarakkeen myeliinitupen, joka säätelee synapsien toimintaa.
Eli käytännössä ADHD -aivot saa normaalien aivojen tasolle dopamiiniratoja korjaavalla lääkityksellä ja dopamiinin taso korreloi sitten yleisesti keskittymiskyvyn, oppimisen ja oikeastaan kaiken muunkin kanssa.
Lääkityksen lisäksi olen mukana vertaistukitoiminnassa ja olin ADHD Coaching -jaksolla. Se oli käytännön toimintaterapiaa, jossa terapeutti tuli kotiin noin kerran viikossa ja lähestyi ongelmia käytännön konstein. Coachingin käyttömahdollisuudet ovat periaatteessa rajattomat, yksi voi käyttää terapeuttia apuna kodinhoitoon, toinen voi käyttää apuna laskujen maksuun, kolmas koulunkäyntiin, esimerkiksi läksyjen tekoon ja neljäs vaikkapa ruokavalion ylläpitoon.
Itse koin sen erittäin toimivaksi vaihtoehdoksi, mutta lääkitystä sillä ei mitenkään korvaisi. Paitsi tietysti silloin, jos terapeutti olisi paikalla 24/7.
Vertaistuen merkitys on puolestaan ollut valtava ja se on palauttanut huomattavasti toimintakykyäni lääkityksen ohella.
Käypähoito -suosituksen mukaisesti lääkityksen ei pitäisi olla ensisijainen hoitomuoto, mutta käytännössä muuta hoitoa ei järjestetä juuri lainkaan. Varmasti ADHD -oireiset hyötyisivät kohdennetuista terapiahoidoista, etenkin lapset. Aikuisena diagnosoiduilla tilanne on valitettavasti hankalampi, koska käytösmallit ovat jo vakiintuneet ja niiden muuttaminen on hankalaa. Kaiken kaikkiaan muuta, kuin lääkkeellistä hoitoa on tarjolla suorastaan häpeällisen vähän. Kysyntää kyllä olisi ja siihen toivoisinkin muutosta.
Esimerkiksi meditatiivisella, aivojen plastisuutta muokkaavalla hoidolla olisi varmasti hyviä vaikutuksia varsinkin lapsipotilaisiin.
Ruokavaliolla ja liikunnalla on tietenkin merkittävä vaikutus aivojen toimintaan, mutta teho on käytännössä sama kaikilla ihmisillä. Myös neurologisesti tyypillisillä, ei-ADHD-henkilöillä ruokavalio ja liikunta korjaavat ongelmia. Asiantuntijoiden mielipide onkin, että mikäli ADHD:n oireet helpottuvat merkittävästi tai jopa häviävät kokonaan ruokavaliolla tai liikunnalla, niin kyse ei ole alunperinkään ollut ADHD:sta.
ADHD:n on todettu viisinkertaistavan itsemurhariskin ja moninkertaistavan riskin jäädä työkyvyttömyyseläkkeelle, keskeyttää koulutus ja joutua vankilaan. Myös päihteiden väärinkäyttö on ikävä, mutta näkyvä osa monen hoitamattoman ADHD -oireisen elämää.
Käytännössä kyse on siis näiden puhutun sadan tuhannen ihmisen hukkaan heitetystä potentiaalista.
Suomen Kuvalehden artikkelissa kirjoitettiin viime helmikuussa näin:
“Ruotsissa ADHD-lääkitystä saa yli 30000 aikuista. Ruotsissa ADHD-lääkkeiden käyttö on nelinkertaistunut kuuden viime vuoden aikana. Yli puolet maassa myydyistä ADHD-lääkkeistä käytetään aikuisten hoitamiseen.
Ruotsin linja ei kerro hyväntahtoisuudesta, vaan laskutaidosta.
Hoidon puute tulee tuhottoman kalliiksi.
Hoitamattomuus maksaa keskeytyneinä opintoina, alentuneena työkykynä, työttömyytenä ja varhaisena työkyvyttömyyseläkkeelle jäämisenä. Se maksaa lisääntyneinä mielenterveys- ja päihdeongelmina ja jopa liikenneonnettomuuksina. Se maksaa syrjäytymisen eri muotojen aiheuttamina kuluina ja heijastusvaikutuksina.
Yhdysvalloissa ADHD:n esiintyvyyttä aikuisilla pidetään neljänä prosenttina, ja oireyhtymän arvioidaan maksavan yhteiskunnalle enemmän kuin vakava masennus. Suurimmat kulut kertyvät ADHD-aikuisten vastoinkäymisistä työelämässä: hanttihommiin päätymisestä, pudonneesta työtehosta, työpoissaoloista ja työttömyydestä.
Saksassa laskettiin, että hoidotta jääneen ADHD-aikuisen nettoverotuotto jää työuran ajalta 80000 euroa muita kansalaisia pienemmäksi.
Kymmentä maata koskevan WHO:n vertailun mukaan ADHD-aikuisen työteho on vuodessa 22 työpäivää muita pienempi.
Kukaan ei tiedä, kuinka paljon ADHD-hoidon puute maksaa Suomessa. Osakustannukset antavat kuitenkin suuntaa. Eri puolilla maailmaa tehtyjen tutkimusten keskiarvo ADHD:n esiintyvyydestä aikuisilla on 2,5 prosenttia. Se tarkoittaa noin 100000:ta suomalaista aikuista.
Vaikka vain joka kymmenes työikäinen ADHD-aikuinen olisi puuttuvan hoidon takia työtön, yhteiskunnan menettämän kansantalouden kasvun ja toimeentulokustannusten summa nousisi jo heidän osaltaan 430 miljoonaan euroon vuodessa. Yhdysvaltalaisessa seurantatutkimuksessa kokopäivätöissä kävi kuitenkin vain joka kolmas ADHD-aikuinen. Norjalaisessa tutkimuksessa joka kolmas ADHD-aikuinen oli jäänyt työkyvyttömyyseläkkeelle.”
Toivottavasti jaksoit lukea edes pääpiirteittäin tänne asti, koska tämä asia on minulle ja monille muille erittäin merkittävä jokapäiväisen elämämme kannalta.
En halua, että minua leimataan enää lääketehtaan kätyriksi, narkomaaniksi, helpon tien valitsijaksi ja yhteiskunnan elätiksi vain siksi, että haluan syödä lääkettä, joka kohentaa elämänlaatuani äärettömän paljon. En halua, että kohtalotovereideni elämää hankaloitetaan ja heiltä evätään mahdollisuus pärjätä vain siksi, että ADHD:ta pidetään keksittynä, kuvitteellisena, huonon kasvatuksen tuloksena ja huonojen elintapojen seurauksena. En halua, että meitä neurologisesti poikkeavia väheksytään siksi, että me tarvitsemme oman itsemme takia tukea pärjätäksemme.
Toivon, että sinä, Satu Hassi, pohtisit näitä ajatuksia ja ottaisit myös ne huomioon muodostaessasi mielipidettä tästä asiasta.
Aurinkoista ja vihreää kevättä toivottaen,
Anna-Leena Lounaskorpi
anlounas@student.jyu.fi
P.S. Haluan vielä lisätä, että en ole lääkäri, en edes psykologi, enkä varmastikaan minkään sortin asiantuntija. Olen itse ADHD -henkilö ja nämä esittämäni tiedot olen kerännyt oma-aloitteisesti käyttämällä hyödyksi olemassa olevaa tietoa ja erilaisia tietolähteitä.
Tykkää tästä:
Tykkää Lataa...
| Kun elämänhaasteena on AD(H)D | 
