Diagnoosin saaminen ja lääkityksen aloittaminen selkeyttivät nokialaisen Päivi Tasalan elämää. Aikuisiällä saatu tarkkaavaisuushäiriödiagnoosi aiheutti myös kriisin.
Nokialainen Päivi Tasala sai aikuisena tietää, että hänellä on adhd eli tarkaavaisuus- tai ylivilkkaushäiriö. Neljä vuotta diagnoosin jälkeen hän tukee ja auttaa muita vastaavassa tilanteessa olevia. Kokemuskouluttaja Päivi Tasala on myös ehdolla vuoden vapaaehtoiseksi.
Yleisin kysymys kokemuskouluttajalle on se, mitä kautta pääsee hoitoon. Hoitoon pääsy riippuu paljon kunnasta, kertoo Tasala.
– Itse pääsin Nokian mielenterveyskeskuksen kautta psykiatrille. Tampereella hoitoon ohjaaminen käy ymmärtääkseni keskitetymmin. Jotkut hakeutuvat hoitoon yksityiselle puolelle, jos ei ole aikaa olla odottaa kuukausitolkulla.
Diagnoosi löytyi aikuisiällä
Päivi Tasala oli 32-vuotias, kun hänelle selvisi, että hänellä on adhd.
– Siihen asti ajattelin, että muut ihmiset ovat outoja. Luulin myös, että adhd-ihmiset ovat ylivilkkaita, kumipalloja, jotka pomppivat paikasta toiseen. Itselläni taas ei takapuoli noussut sohvalta lainkaan. Ajattelin, että olen laiska tai saamaton. Oli ahaa-elämys, kun hoksasin, että en olekaan sellainen, minkälaiseksi olin itseni ajatellut. Siitä tuli myös kriisi: kuka minä sitten oikein olen?
Häiriö on vaikuttanut Tasalan elämään monella tavalla jo ennen diagnoosia.
– Yhdeksännellä luokalla kuraattori haki minut joka aamu kouluun. Kauppiksen keskeytin neljä kertaa. Pisin työsuhteeni on kuuden kuukauden mittainen. Parhaiten pystyn työskentelemään yksityisyrittäjänä, kun kukaan ei käske mihinkään, vaan saan itse päättää töistäni.
Lääkitys muutti elämän
Päivi Tasala sanoo, että diagnoosin saaminen ja etenkin lääkityksen aloittaminen helpottivat elämää.
Kun kysyy, onko muilla vastaavia kokemuksia ja käsiä nousee pystyyn, niin olo helpottuu.
– Päivi Tasala
– Aivoni eivät toimi niin kuin muilla. Kun sain lääkityksen, päivä ei enää alkanut sillä, että pyysin muita soittamaan puhelimeeni, kun en löytynyt sitä. Nykyään olen jopa ajoissa joka paikassa.
Myös Tasalan tyttärellä on todettu tarkkaavaisuushäiriö, add. Tasalan mukaan koko perheen arki selkeytyi, kun oikea hoito otettiin käyttöön.
– Elämä muuttui muutenkin. Jatkoin opintoja, ja suortin ammattikorkeakoulututkinnon loppuun.
Kokemusten jakaminen vähentää häpeää
Tällä hetkellä Päivi Tasala on kokemuskouluttaja, ja hän auttaa muita samassa tilanteessa olevia.
– Kun itse sain diagnoosin, vertaistukea ei ollut tarjolla. Ryhdyin keräämään tietoa yhdelle nettisivulle ja perustin blogin. Vertaistuessa on olennaista se, että tukija todella on itsekin vertainen. Pyrin olemaan nostamatta itseäni korkeammalle kuin muut.
Vertaistuki vähentää häpeää, sanoo Tasala.
– Kun häpeänverhoa raottaa ja kysyy, onko muilla vastaavia kokemuksia ja käsiä nousee pystyyn, niin olo helpottuu. Oman heimon löytäminen ja yhteenkuuluvuuden tunne auttavat eteenpäin.
lähde: http://yle.fi/uutiset/aikuisian_adhd-diagnoosi_mullistaa_elaman/6927731
Aikuisiän ADHD-diagnoosi mullistaa elämän _ Yle Uutiset _ yle
| Kun elämänhaasteena on AD(H)D | 
Hienoa Päivi!
Totesin eilen, että siskollani on ADHD ja kehoitin hänelle hoitoon ohjausta, mutta tunnistin itseni ADD:ksi. Lapsuudessa ADHD. Mikään ei tunnu miltään ja vain pakko saa toimimaan robotin lailla. Olen ollut saman työnantajan leivissä 20 vuotta hammasta purren. Tosin välillä räiskyen. Muut pelkää mua kun olen mrs. ”totuudentorvi” ja aina oikeassa. Mottoni on ollut, että sinä lähdet, minä jään. Näin on käynytkin.
Kärsimättömyys/levottomuus haittaa suuresti elämääni. Olen ollut aina jotenkin ”ulkopuolinen” sosiaalisessa kanssakäymisessä.
Pidän ihmisistä, kutsun usein meille kylään, minutkin kutsutaan.
En vain jaksa olla yhteyksissä heidän kanssa ja lopulta olen taas nollatilanteessa rakentamassa uudelleen kontakteja.
Saatan töksäyttää väsyneenä jotain, mitä en ole loppuun asti harkinnut.
Huoh!
Olen nyt lukenut näitä artikkeleita ja Päivi sinun ja muiden kommentteja ja kirjoituksia kyyneleet silmistä valuen…minulle on ajan kanssa laiteltu mitä milloinkin diagnooseiksi(masennus(jonka allekirjoitan kyllä),epävakaa persoonallisuushäiriö(ehkä piirteitä kuten kaikilla meistä mutta pisteet eivät edes tulleet täyteen diagnoosin täyttymiseksi mutta sain sen silit),posttraumaattinen stressioireyhtymä(jonka allekirjoitan,oma psykologini jolla ollut hoidossa 5 vuotta ei allekirjoita epävakautta vaan sanoo että oireet johtuvat tuosta jonka diagnoosin allekirjoitan itsekkin sillä minulla on tapana ajatua parisuhteisiin jossa miehet kohtelevat väkivaltaisesti psyykkisesti,seksuaalisesti ja fyysisesti)eikä mikään ole koskaan kuitenkaan täysin vastannut oirekuvauksia joiden kanssa elän jatkuvasti vaan ovat enemmänkin olleet ns piirteitä joistakin..masennuslääkkeitä(mirtazapin) kokeilin(olen ikävä kyllä lääkekielteinen ja tämä kokemus vain vahvisti asian ettei lääkeet ole terveellisiä) lääkärin painostuksesta 36 vuotiaana jollon ne pahensivat oloani huomattavasti ja koekeilin elämäni ensimmäistä kertaa itsemurhaa(koskaan en ollut aikaisemmin edes halunnut yrittää vaikka masennusdiagnoosi on ollut jo parikymppisestä asti)..Masennuksen pitkäkestoisuuttakin on moni lekuri ihmetellyt sillä ei ole ns sykslistä jolloin masennuskriteeri ei ole oikea..mutta koska se tuntunut ehkä kaikista oikeimmalta diagnoosilta näistä kaikista olen sen allkeirjoittanut mutta olen alkanut epäilemään miksi se on jatkuvaa kun kerta elämässäni on aista välillä erittäinkin hyvin pitkinä aikajaksoina eli olen iloinen jne mutta silti jatkuvasti väsynyt jne eli oireet pysyvät samoina?..elämäni on ollut aina hieman kaaottista..innostun asioista mutta ne jäävät helposti kesken enkä jaksa aina viedä niitä loppuun..koulut jääneet kesken vaikka olen saanut hyviä arvosanoja(ilman lukematta tai juuri ennen kokeita pikalukemalla asiat) mutta en jaksa lkeskittyä lukemiseen kun ajatukset alkaa harhailemaan ja pää tahtoo tehdä jotain muuta kyllästymisen seurauksena..luennoilla turhaudun ja en jaksa kuunnella,vaoheteln asentoa toistuvasti ja harhaudun ajatuksine ihan jonnekin muaalle ja töissä tunnetilani vaihtelevat iloisuudesta ärtyneisyyteen.Työsuhteet aina olleet lyhyitä max 6kk. Koen olevani laiska kun en jaksa tehdä mitään ja kaikkeen joudun melkein pakottamaan itseni..on silti joitain asioita joihin olen heti pomppaamassa mukaan aivan täydellä innolla kuin hetki sitten minusta tuntui että kaikki mehut puristettu pois ja saankin jonkin kofeiiniruiskeen ja pompin kuin durasel pupu esim sisustus tai muun vastaavan taiteellisen/mielikuvituksen ja luovuuuden aihepiirin parissa..jo lapsena uppouduin esim muovailuvahoihin niin etten kuullut kun minulle huudettiin syömään tai esim.lapsena juoksukisoissa jämähdin katselemaan muurahaisrivistön marssia keskellä pururataa(sain silti kisoista kultamitalin :D!) tms ..kotona meillä on ollut todella kova kuri lapsesta asti,hijainen ja kiltti tyttö oli ehdottomat vaatimukset kotonani vanhemmiltani..muunlaista ei suvaittu ja olinkin aina perheen murheenkryyni ja mustalammas sillä sanoin aina suoraan mitä ajttelin jos jokin asia oli mielestäni väärin tai epäkohtana…olen fiksu mutta tuntuu kun en pystyisi aina käyttämään aivojeni kapasitettia kuten haluaisin..unohtelen jatkuvasti asioita,avaimet ja muut tavarat jatkuvasti hukassa vaikka koettanut erilaisia muistamismenetelmiä tässä 38 ikään päässeenä lukuisia(läheiset suuttuvat ja saanut aina haukut näuistä vaikka tosisani yrittänyt kaikkeni asian suhteen!),mutta silti joudun tukeutumaan puhelimen muistutustoimintoon(paras tähän mennessä…jos msiis muistan laittaa sen muistutuksen 😉 !) sillä en muista tapaamisia kellonaikoja jne..Kuten ylläoleva kirjoittikin tuossa omista tuntemuksistaan allekirjoitan ne täysin itselläni myös..eli Haluan olla ihmisten parissa mutta joku minussa ollut jo pienestä pitäen vialla ja kokenut itseni erilaiseksi,ulkopuoliseksi..vialliseksi..iän myötä oireet eivät ole vähentyneet vaan päinvastoin..:( Olisin erittäin kiitollinen infosta jolla saisin tietää kenelle asiantuntijalle olisi hyvä mennä jossa tutkittaisiin todella kunnolla onko minulla ADD vai ei? Kiitos Päivi näistä sivuista…<3 en osaa sanoa mitään muuta itkuni lomasta koska tuntui kun olisi omia ajatuksiani täältä lukenut ja omasta elämästäni otteita..
❤
olen 42 v mies ja sosiaaliset suhteet ovat saman kaltaiset, eli ulkopuolisena oleminen sosiaalisissa suhteissa haittaa elämää. Harmi että ystäviä/kavereita on vaikeaa tässä iässä saaha. Ei oo helppoo tsemppii….xd