Tarkkaavuushäiriö ilman ylivilkkautta (ADD)
(lataa Algol Pharman ADD- lehtinen)
Tarkkaavaisuus- ja ylivilkkaushäiriö, AD/HD, tarkkaavuushäiriö, MBD, DAMP, hyperkineettinen häiriö, ADD. Nimien määrä hämmentää, vaikka kaikkia käytetään kuvaamaan periaatteessa samaa tai ainakin samankaltaisia ilmiöitä. Vaihtelevalle terminologialle on historialliset syynsä – selkeyden vuoksi käytän tässä artikkelissa diagnooseja ADHD (Attention Deficit Hyperactivity Disorder) ja ADD (Attention Deficit Disorder).DSM (Diagnostic and Statistical Manual of Mental Disorders) on Amerikan Psykiatriyhdistyksen tautiluokitus, jota pääasiassa käytetään psykiatrisessa tutkimuksessa, vaikka Suomessakin virallinen tautiluokitus on WHO:n ICD (International Classification of Diseases). DSM-I ilmestyi 1952, ja sen jälkeen siitä on ilmestynyt uudistettuja laitoksia neljästi – 1968, 1980, 1987 ja 1994. Pitkään odotettu DSM-V julkaistaneen keväällä 2013.
”Lapsuuden hyperkineettinen reaktio” oli DSM-luokitukseen 1968 otettu diagnoosi, jossa pääpaino oli ylivilkkaudessa ja levottomuudessa. DSM-III:ssa (1980) tämä diagnoosi oli muutettu tarkkaavuushäiriöksi (ADD). Pääpaino oli siis keskittymisongelmassa. ADD ilmeni joko ylivilkkauden kanssa (ADD/H) tai ilman sitä (ADD/WO). ADD ilman ylivilkkautta herätti keskustelua jo tuolloin. Niinpä seuraavassa tautiluokituksen uudistuksessa (DSM-IIIR, 1987) diagnoosi muuttui – nyt puhuttiin tarkkaavaisuus- ja ylivilkkaushäiriöstä (ADHD) yhtenä häiriönä, ilman erillisiä alatyyppejä.Lisääntyvä tutkimustieto kuitenkin tuki sitä, että tarkkaavuushäiriö esiintyy myös ilman ylivilkkautta. Niinpä viimeisimmässä tautiluokituksessa (DSM-IV, 1994) palattiin jälleen askel taaksepäin – diagnoosina säilyi ADHD, mutta nyt se jaoteltiin kolmeen alatyyppiin – ”pääasiallisesti inattentiivinen” (ADD), ”pääasiallisesti hyperaktiivinen-impulsiivinen” sekä ”kombinoitu” tyyppi, jota käytetään, kun oireita on sekä tarkkaamattomuuden että ylivilkkauden puolelta.
MBD (minimal brain dysfunction) ja DAMP (deficits in attention, motor control and perception) taas tarkoittavat käytännössä ADHD:tä, johon liittyy motorista kömpelyyttä. DAMP on pääasiassa Ruotsissa käytetty, Christopher Gillbergin tutkimuksiinsa pohjautuen kehittämä luokitus. MBD-diagnoosiin sisältyivät yleensä lisäksi vielä oppimishäiriöt.
ADD vai ADHD
On hyvä muistaa, että ADHD on oirepohjainen, kuvaileva diagnoosi.
ADHD-diagnoosin voivat saada ihmiset, joilla on hyvinkin erilainen oirekuva. Samallakin ihmisellä voi diagnoosi muuttua ajan myötä. Varsin tavallista on, että lapsuuden ylivilkkaus vähenee nuoruudessa tai viimeistään nuoressa aikuisuudessa niin, että aikuisena diagnoosi onkin ADHD ilman ylivilkkautta – eli ADD.
Jos taas palataan diagnoosiluokituksiin, niin virallisessa tautiluokituksessa (ICD-10) painotus on selvästi hyperkineettisissä häiriöissä – tarkkaavuushäiriö ilman ylivilkkautta löytyy myös, mutta sitä ei ole luokiteltu ADHD:n (koodi F90.0) alle, vaan sekalaiseen ryhmään ”muu tavallisesti lapsuus- tai nuoruusiässä alkava toiminto- ja tunnehäiriö” (koodi F98.8), josta löytyy ADD:n lisäksi mm. nenän kaivaminen. Tämä kuvastaa sitä, että ”puhdas ADD” on edelleen jonkin verran kiistanalainen aihe ja näkemyseroja on varsinkin Euroopan ja Amerikan välillä. Kliinistä työtä tekeville alan ammattilaisille (sekä tietysti myös potilaille ja omaisille) on kuitenkin selvää, että osalla ihmisistä on koko elämän kestäneitä oireita, joille ei löydy muuta selitystä, ja jotka aiheuttavat samantyyppistä, tai jopa suurempaa haittaa kuin ADHD – näillä ihmisillä ei vain missään elämänsä vaiheessa ole ollut selviä ylivilkkaus- tai impulsiivisuusoireita siinä mielessä kuin ne ADHD:n diagnoosikriteereissä esitetään. ”Puhtaan ADD:n” oirekuvassa ja ilmentymisessä on joitakin ominaispiirteitä, jotka erottavat sen lapsuuden ADHD:n jälkitilasta.
ADD-diagnoosiin pääsy viivästyy usein. Tähän on monia syitä. Lapsilla ja nuorilla ylivilkkauden ja impulsiivisuuden puuttuminen tarkoittaa useimmiten sitä, ettei koulussa esiinny häiriökäyttäytymistä, joka johtaisi tarkempiin tutkimuksiin. Joissain tutkimuksissa on esitetty, että ADHD olisi pojilla jopa kuusi kertaa yleisempi kuin tytöillä. Ero ei kuitenkaan liene todellinen, vaan johtuu ainakin osin siitä, että ADD on jonkin verran yleisempi tytöillä.
Aikuisilla ADD saatetaan sekoittaa johonkin muuhun mielenterveyden häiriöön, yleisimmin masennukseen. Toisaalta myös ihminen, jolla on ADD saattaa masentua, ja tällöin masennus on yleensä syytä hoitaa ennen kuin lähdetään hoitamaan taustalla olevaa ongelmaa. Samanaikaiset mielenterveyden häiriöt ovat sinänsä varsin tavallisia – jopa kolmella neljästä aikuisesta, jolla on ADHD, on vähintään yksi muu samanaikaissairaus. Yleisin on masennus, jota on noin joka kolmannella. Ihmisillä, joilla on ADD, masennus- ja ahdistushäiriöt ovat hieman yleisempiäkuin niillä, joilla on ADHD. Heillä taas on enemmän esimerkiksi päihdeongelmia tai nuoruuden käytöshäiriötä.
ADD:n ydinoireet voi tiivistää muutamaan sanaan: ei kuule, ei suunnittele, ei tee, ei muista, ei keskity. Yleisesti näitä ihmisiä luonnehtii toiminnan hitaus, joka johtuu useasta osatekijästä: toiminnan aloittamisen vaikeus, toiminnan ylläpitämisen ja ohjaamisen vaikeus.
Tyypillinen esimerkki on kotoa lähteminen: sekä lapsena, nuorena että aikuisena ADD-oireinen henkilö joutuu toteamaan muiden olevan jo ulkona häntä odottamassa, siinä vaiheessa kun ADD-oireinen ihminen etsii vaatteitaan, eikä hän itse ymmärrä, mihin ”aika on hävinnyt”. ADD-oireisen henkilön toiminta on ulkopuolisen silmin poukkoilevaa ja suunnitelmatonta.
Hän häiriintyy herkästi ulkoisista ärsykkeistä ja toisaalta lähtee myös helposti seuraamaan sisäisiä impulssejaan – ”tuli vaan jotain muuta mieleen”. Tarkkaavuuden pitkäkestoinen ylläpitämisen, eli keskittymisen vaikeus on hyvin keskeisellä sijalla ADD:n oireissa. Vieläkin törmää kuitenkin ajoittain väärinkäsityksiin tässä asiassa. ADD ei tarkoita sitä, ettei pystyisi koskaan keskittymään mihinkään. Päinvastoin – ADD-oireinen ihminen saattaa keskittyä erittäin hyvin, jopa uppoutua täysin (puhutaan hyperfokusoinnista tai ”flow-tilasta”) joihinkin asioihin, sellaisiin jotka kokee kiinnostavina tai mieluisina. Toisaalta ikäviin, tylsiin tai työläämpiin asioihin keskittyminen ei onnistu kuin äärimmäisen pakon edessä – kaikilla ei silloinkaan.
Kuten muitakin oireita, tätäkin esiintyy vaihtelevassa määrin jokaisella ihmisellä. Kun arvioidaan, onko kyseessä ADD:n oire, on otettava huomioon oireen vaikeusaste, pitkäkestoisuus ja sen tuottamat ongelmat. Useimmille ihmisille ei-kiinnostaviin asioihin keskittyminen tuntuu työläältä, mutta yleensä siihen silti pystytään. ADD-oireiselta henkilöltä se ei onnistu. Olennaista on tarkkaavuuden erittäin jyrkkä vaihtelu, joka ei ole ”tahdonalaista”.
ADD ei heikennä kuuloa, vaikka monesti siltä tuntuukin – jotkut ADD-oireiset henkilöt ovat jopa vapaaehtoisesti käyneet testauttamassa kuulonsa, varmuuden vuoksi. ADD-oireinen henkilö saattaa kahdenvälisessä keskustelussa pysyä hyvinkin intensiivisesti mukana, etenkin jos keskustelun aihe kiinnostaa. Sen sijaan isommassa ryhmässä tarkkaavuuden ylläpitäminen ei välttämättä onnistu – keskustelun punainen lanka katoaa, ja henkilö saattaa vaikuttaa välinpitämättömältä tai jopa ylimieliseltä.ADD-oireisten henkilöiden unirytmi on varsin usein siirtynyt eteenpäin, myöhäisempään kellonaikaan, mikä saattaa aiheuttaa ongelmia opiskelussa ja työelämässä. Nukahtamisvaikeudet ovat tavallisia ja unen rakenne saattaa olla pirstaleisempaa kuin muilla, mikä heikentää unen laatua. Myös päiväaikaiset, sinänsä normaalit vireystilan vaihtelut saattavat olla tavallista voimakkaampia, joskus jopa lamaavia.
ADD:n diagnostiikassa on toki muistettava erillisen unihäiriön mahdollisuus, koska lähes mikä tahansa hankalampi unihäiriö, kuten narkolepsia tai uniapnea, voi saada aikaan ADD:n kaltaisen oirekuvan.Ihmiset, joilla on ADD saattavat olla myös varsin ”stimulushakuisia”. Nopea palauteesimerkiksi päihteistä, peleistä tai ”extreme-lajeista” vahvistaa ja ylläpitää toimintaa –muutenhan ADDoireisilta henkilöiltä saattaa tuntua puuttuvan motivaatio ja aloitteellisuus.
Alisuoriutuminen koulussa ja työelämässä, vaikeudet sosiaalisissa suhteissa, eristäminen kaverisuhteista sekä kesken jääneet harrastukset. Toistuvat epäonnistumisen kokemukset ja negatiivinen palaute muokkaavat ADD-oireisen ihmisen minäkuvaa negatiiviseen suuntaan, mikä puolestaan altistaa esimerkiksi masennuksen kehittymiselle.
Hoito
ADD:n ei-lääkkeellinen hoito on räätälöitävä yksilöllisesti. Usein jo oikean diagnoosin löytyminen ja tiedon saaminen helpottaa oloa. Ohjaus, ”coaching” saattaa auttaa käytännön asioiden hoitamisessa. Psykoterapia, oskus pariterapiakin voi olla tarpeen seurannaisoireiden hoitamiseksi. Neuropsykologisessa kuntoutuksessa harjoitellaan keinoja oireiden”kiertämiseksi”. Hoitomuotojen saatavuus on kuitenkin valitettavan huono ja monilla aikuisillakin pääasiallinen hoitomuoto ovat lääkkeet.Lääkehoito helpottaa ADD:n ydinoireita ja tukee sillä tavalla uusien toimintamallien oppimista. Lääkehoito on useimmiten pitkäaikaista, muttei välttämättä koko elämän mittaista. ADD:n lääkehoito ei periaatteessa eroa ADHD:n lääkehoidosta. Tosin, tutkimuksia erikseen juuri ADD:n lääkehoitoa koskien ei käytännössä ole – useimmissa lääketutkimuksissa suurimmalla osalla potilaista on ADHD:n kombinoitu tyyppi. Lääkehoitona voidaan käyttää stimulantteja (kuten metyylifenidaatti), mutta myös joistakin ei-stimulanteista on hyvä näyttö tehosta (kuten bupropioni ja atomoksetiini).
Lopuksi
ADHD-diagnoosin alle mahtuu laaja kirjo erityyppisiä häiriöitä. Todennäköisesti jatkossa näiden häiriöiden luokittelu tulee tarkentumaan, kun tieto niiden syntymekanismeista lisääntyy. Ainakin ADHD ja puhdas ADD ovat ilmiasultaan erilaisia häiriöitä ja ilmeisesti ne eroavat taustalla olevien aivotoiminnan muutosten osalta. Esimerkkinä tästä on tuore tutkimustulos, jonka mukaan metyylifenidaatti-lääkitys auttaa ADHD-potilaita, muttei ADDpotilaita, tupakoinnin lopettamisessa.
Johtavat ADHD-tutkijat, kuten Russell Barkley, ovatkin esittäneet, että ADDdiagnoosi pitäisi erottaa ADHD:stä.ADD:n mahdollisimman varhainen tunnistaminen ja hoito on ensiarvoisen tärkeää. Hoitotulokset ovat yleensä hyviä, joskus koko elämän suunta saattaa muuttua. ADD:n diagnostiikka vaatii osaamista. Onneksi kehitykselliseen neuropsykiatriaan erikoistuneita yksiköitä alkaa jo olla ainakin suuremmissa kaupungeissa ympäri maata. Perusterveydenhuollossakin tieto kehityksellisistä häiriöistä lisääntyy, vaikka yhä edelleen saattaa törmätä tietämättö-myydestä johtuviin väärinkäsityksiin.
Teksti Sami Leppämäki, dosentti, psykiatrian erikoislääkäri
| Kun elämänhaasteena on AD(H)D | 
Mä olen suhteellisen varma, että mulla on tämä- Elämäni on ollut jumissa jo vuosia ja se surettaa erityisesti, koska olen sinkku nainen…En oikeasti jaksa uskoa, että mitään hyvää tapahtuu: tämä vain jatkuu tässä päivän kerrallaan…Minulla on yleinen ahdistumishäiriö. Neuropsykologin testit näytti addta, mutta psykiatri kallistui ahdistumiseen…En tajua , miten elämäni kääntyisi työttömyys ja uranmenokierteestä voittosuuntaiseksi.
ai että voisin samaistua……… ei ole niin sanottua suuntaa mun elämässä……. päivä kerrallaan vaan samaa… kakkaa päivästä toiseen
Minulla on sisko jolla on add ja hän on ihan sairaan ärsyttävä joskus. eteenkin jos haluan näyttää hänelle jotain hauskaa mutta hän ei vain jaksa keskittyä tähän aiheeseen joten hän päättää vain raapaista minua ja töniä pois joka muuttuu hauskasta väkivaltaiseksi joka on kyllä surullista ja samalla vähän ärsyttävää😓😡 ja hänellä on kovia tarpeita saada tyydytystä ka olla pomo esimerkiksi jos katon telkkua hän pyytää äkillisesti hiljentämään sen vaikka se ei ole hänen päätöksensä. Halusin vain kertoa minun kokemusta add lapsesta
Klikkasin vahingossa peukkua alaspäin kun piti ylöspäin.. 😉 mutta ihan samanlaista levotonta poukkoilua on meillä, kahdella lapsella adhd- tai add- kaltaista oireilua. Toinen ihan tutkittu. Vaikuttaa häiritsevästi sosiaalisiin suhteisiin, mitään hoitoa ei tarjolla pikkukaupungissa. Vanhemmilla molemmilla samaa vikaa joten vie joskus ihmisen äärirajoille saada hommat luistamaan… Hyvä, että sivusto osui silmiini, pitää keskittyä (voi huokaus.. 😀 ) nyt syksyn aikana etsimään uusia polkuja elämänsolmujen ratkomiseen. Voimia muille eksentrikoille!
Tuossa, että pyytää hiljentämään television noin, voi olla syynä sekin, että television ääni/melu ahdistaa. Itsellä ainakin tuollaisetkin asiat saattavat todella alkaa häiritsemään, ensin vähän mutta lopuksi niin, että tuntuu ettei pysty ajattelemaan. Eikä sen äänen tarvitse edes olla kauhean isolla. Joskus nuorempana sitten saattoi aika terävästikin sanoa, kun alkoi tuntua et ei pysty olemaan. Sama asia kovaäänisen keskustelun tm. kanssa
Yleensähän tietenkin pakenen toiseen huoneeseen, ja/tai pistän kulokkeet korviin.
Sama tuon hauskan asian näyttämisen kanssa. Erityisesti lapsi/nuori ei pysty ajattelemaan, et nyt tuo ihminen haluaa näyttää tuollaisen kivan jutun. Joskus/usein ei vain pysty juuri sillä hetkellä vastaanottamaan mitään, ja turhautuminen tuohon tai vaikeus selittää olotilaansa tai se olo ylipäätään voi näkyä vihaisena/agressiivisenakin käytöksenä. Ei sitä osaa selittää siinä hetkessä, että -anteeksi, mutta juuri nyt en pysty..
Kun hetki on parempi, ei välttämättä ole mitään ongelmaa ja ollaan mukana jutussa ihan täysillä 🙂
Tällainen käytös on varmasti läheisille raskasta ja myöskin turhauttavaa. Eihän sitä ihan aina kukaan jaksa vain ymmärtää toisen käytöstä, vaikka tietäisi että syy (usein) on ihan muu kuin ilkeys.
Kuin myös tunnistan itseni kuvauksesta ja ongelmina olleet aiemmin ja pitkään itselläni ehdoton kielto ja häpeä puhua asioista kuin ne ovat tai heikkouden minkäänlainen ilmaiseminen niin fyysiseltä olemukseltani tai verbaalisesti. Seurauksena lapsuudessa ja nuoruudessa saaduista kielteisistä kokemuksista kaltaisenani johon rakentunut ja elänyt aikuisuuttakin näillä ”opeilla” Toisena vaativissa tilanteissa joissa herkästi stressaantuvana ja siitä seurauksena pää suttua en kuule enkä saa kiinni asioista joten en ole pystynyt kertomaankaan todellista oireilua vaikka koittanutkin kuvata ja kertoakin kykyni mukaan. Päihdekuntoutujana terapia ilmapiiri kuin myös sosiaalinen paine ollut erittäin lääkekielteinen varsinkin adhd lääkitysten suhteen ymmärrettävästi ja itse ymmärtänyt ikävä kyllä tästä myös sen että siitä ei ole lupaa puhuakaan tai edes ajatella vaihtoehtona. Vuosia mennyt yleistyneellä ahdistuneisuushäiriöllä estyneenä persoonallisuutena ym. jotka varmasti totta mutta seurausta todellisesta ongelmasta ja häiriöstä. Edelleen ongelmana saada asiaani esitettyä ymmärrettävästi mutta alkanut saamaan ajatuksiani ja näkemystäni tuotua esille ja asiaa edistymäänkin oikeaan suuntaan kun saanut pysäytettyä jatkuvaa asioista läpijuoksemista ja ihmisten ohi nopeasti pois karkaamista joka ollut toimintatapa elämässäni. Lopulta pakotettuani itseni pysähtymään olemaan ja miettimään käyttämään ajatusta ja rauhoittumaan niin fyysisesti kuin henkisesti meditoinnin avulla onnistunut saamaan tätä avattua itselleni ja kirjoitettua jonka avulla saanut avattua mieltäni ja sen ongelmia hoitavalle taholle. Tämäkin ollut hankalaa ajatuksen/ajattelun hajanaisuuden vuoksi jossa ajatukset karkaavat kesken lauseen enkä pysty useinkaan kovin monen virkkeen rakennelmaan jonka vaatii asian esittäminen. Mutta kuitenkin näin nelikymppisenä olisiko vielä mahdollista jakaa maailmaa ja ajatuksiani näkemystä joka elää sisälläni. Kokea mitä on keskustelu ja kokea läheisyyttä kosketusta sitäkin kautta kuin fyysistä minkä olen myös evännyt itseltäni. Menestyä ehkä opiskelussa ja työelämässä kokea tervettä itsetuntoa perustuen kokemukseen onnistumisesta kokonaisena omana itsenäni resurssini täysin käytettävissäni ollen. Matka jatkuu! Jossain vaiheessa asioiden edistyttyä toivottavasti lääkityksen tukemana muuttuneena mielenkiintoiseksi itseni tutkimiseksi raskaiden epäonnistumisien vuosien jälkeen.
Petsku. Kuulostaa siltä kuin olisit selättämässä sairauttasi. Oma poikani kärsii myös (ehkä?) ADDsta tai hänellä on sellaisia oireita. Kuulen niin paljon negatiivisia lauseita sairaudesta että tällaiset tekstit aina parantavat mieltäni. En usko että mikään tilanne toivoton. Jokaiselta löytyy myös hyviä pelimerkkejä elämästä eikä vain huonoja, kuten sinullakin, olethan löytänyt itse toivon ja välineen ratkaista ongelmiasi.
Todella samankaltaisia oireita kuin minulla. Oikein yllättynyt kuinka moni asia, no miltei kaikki osuivat kohdallani oikein. Viitaten juuri tuohon mainitsemaanne ADD oireiluun. Hankaloittanut elämääni jo useamman vuosikymmenen ajan.
Nyt vasta aikuisena tajuan omaa koko elmäni kestävää oireilua. Diagnoosina pidetään yleistynyttä ahdistus häriötä johon on ollut jo vuosia kestänyt lääkitys joka hieman tasaa mieleni vuoristorataa, mutta silti tulee impullisuus ja masennus jaksoja, niin että kaikki normaalit arjenaskareet tuntuvat ylivoimaisilta aloittaa. Myös on maniatyyppistä oreilua asioihin jotka kiinnostavat ja silloin uppoudun täysillä niihin, että muut asiat unohtuvat täysin. Myös päihdeongelmaa on esiintynyt voimakkaana varsinkin nuorena, mutta siihen sain hyvän katkaisun vertaistuki ryhmissä.
Nuorena oli kouluaikaan käytöshäriöitä ja oli vaikeaa seurata opetusta ja näin ollen todistukset olivat huonolla tasolla. Itse olen adhd testin tehnyt ja tulos viittaa adhd/add häiriöön ja täytyy etsiä asiaan perhetynyt lääkäri
ja ottaa asia esille terapeuttini kanssa. Ihmissuhde ongelmia on vuosien aikana ollut jatkuvasti ja kumppanit ovat ilmaisseet oireiluni
niin, että sulkeudun omiin ajatuksiini ja vaikka olen läsnä minuun ei saa yhteyttä. Silloin pääni sisällä on ns. Kaaostila enkä pysty vuorovaikutukseen kenenkään kanssa ja siitä kärsii läheiset ympärilläni ja tulee kommentia ”masennuksesta” sun muusta. Että miten vaikeaa on päästä asiantuntija lääkärin pakeille.
Terveisin nimimerkki Vuoristorata.
Tämä teksti kun olisi heitetty eteen ihan missä tahansa iässä niin kyllä olisivat kyyneleet virranneet.
T: Diagnosoitu 30v.
❤
Juurikkin tajusin sen saman et en ees uskalla yrittää, kun kuitenkin epäonnistun….aika, rahat tai fysiikka loppuu projektin puolivälissä…..tarhin aina jonkun kimmokkeen tai etapin että elämä tuntuu joltain….toisaalta täysi almanakka ahditaa, kun jossei sillon just inspiroikkaan lähteä johonki muiden määrittelemään kohteeseen
Olen melko jarkyttynyt. Ystavan vinkista aloin lukemaan ADD:sta. Hirvittavaa nahda oma mieleni ja ennen kaikkea kaytokseni sanojen muodossa jossain oireyhtymassa. En vain kykene sitoutumaan ja epaonnistumisen pelko alkaa ahdistamaan todella helposti ja kyllastyn myos hyvin nopeasti. Ajatukseni karkaa ja hyppii mihin sattuu, en voi kontrolloida mieltani. Oma mieli ahdistaa. Tunnen epaonnistuneeni elamassa kun olen 23 vuotias enka juurikaan saa aikaiseksi mitaan ja etenkin asioiden aloittaminen on hankalaa, toisaalta asioiden loppuunsaattaminenkaan ei vain ota onnistuakseen. Innostun kylla herkasti, mutta turhaudun yhta nopeasti, kun ei onnistu. Ainoa tapa jolla olen saanut jotain aikaiseki on impulsiiviset paatokset jattaa koko entinen elama taakse ja ottaa lento tai liftauskyyti kohti tuntematonta – jossa odottaa jalleen sama tilanne.
Koulussa oli helppoa, kun joku sanoi mita pitaa tehda ja milloin. Koulun loputtua olen vain ajelehtinut ympariinsa, koittanut eri paihteita ja kannabiksesta saanut lopulta vain viela kammottavamman psykoottisen, kaoottisen olon.
Pahinta kaiketi on hapea siita millainen olen. Tiedan ja tunnen ongelmani, kuten nakyy, mutta kuin nakymaton seina estaisi toimimasta tosin kuten aina ennenkin. Tunnen ihmisten tuominnan ja kyyristyn sen edessa kun en vain pysty syysta jota en ymmarra. Naen ymparillani menestyneita ja heita jotka tietavat mita haluavat – itse olen ollut taysin hukassa kolme vuotta. Kykenematon edes hankkimaan asuntoa tai pysymaan samassa paikassa muutamaa paivaa enempaa.
”Ota ote elamastasi tytto!”, aitini huutaa. Sita haluankin kaikista eniten, mutta miten?
Kuitenkin joka paiva teen paljon tyota itseni kanssa ja yritan olla uskomatta kaikkia niita negatiivisia ajatuksia ja kommentteja, joita olen saanut ihmisilta paattamattomyyteni vuoksi. Nyt aion lukea miten minunlaiset ihmiset toimivat ongelmiensa kanssa ja haen ratkaisuja. Olen loytanyt intialaisesta ayrvedisesta laaketieteesta kasvin, jonka nimi on brahmi ja se tuntuu auttavan keskittymaan ja lieventaa ahdistusta ja tuo uutta ulottuvuutta vanhoihin negatiivisiin ja lannistaviin ajatuksiin.
En halua mitaan virallista diagnoosia minulle, enka laakkeita. En halua mielenvikaisen leimaa. Ei valia vaikka minulla ei mitaan ADDta olisikaan, ongelmat kuullostaa hyvin tutuilta ja haluan ratkaisuja enka vain jalleen alkaa vellomaan jossain uudessa kauheudessa, etta minulla on sairaus, jota ei voi parantaa.
Kerttu, samaistun täysin kaikkeen kirjoittamaasi! Aivan kuin olisit puhunut minusta. Sain älyttömän itkukohtauksen kun älysin kuinka paljon noi oireet kuvaavat omaa käyttäytymistäni. Huh huh. En itsekään haluis alkaa syömään mitään lääkkeitä kun olen vasta päässyt eroon päihteistä. Kiitos, että kerroit tuosta brahmista, täytyy kokeilla!
Ensinnäkin: ADD ei ole psyykkinen vaiva, vaan neurologinen. Olen itse kärsinyt yli 50 vuotta ADD:stä ilman diaknoosia. Elämä on ollut takkuista ja olen saanut kuulla olevani laiska, saamaton ja V: mainen ämmä. Olen kertonut työtovereilleni diaknoosista ja se puhdisti ilmaa tosi paljon. Ilmapiiri muuttui todella paljon. Olen tietysti itse kertonut työkavereille mitä ADD on. Kaikki tietävät lääkityksestäni ja asia on ihan OK.
Elämä on muuttunut todella paljon diaknoosin jälkeen. Lääkitys on ollut todella isona apuna, mutta tärkeintä oli saada nimi kaikelle hankaluudelle. En olekaan laiska ja saamaton. Itsetunto parani jo ilman lääkitystä. Lääkkeet ovat auttaneet keskittymiseen ja sitä kautta mielialaan. Autuaaksi ne eivät yksistään tee, mutta olen lääkityksen avulla keksinyt selviytymiskeinoja.
Ystäväpiirissä on asiasta puhuttaessa löytynyt uusia ADD-ihmisiä. Vaiva on paljon yleisempi kuin luullaan; tai sitten ystäväpiirissäni on tosi paljon pikkeuksellisia ihmisiä 😉
Itse olen kiitollinen tästä ”vaivasta”, koska ajatukseni laukkaa ”normaali”-ihmisiä nopeammin. Nokkeluus ja nopeat tilanteet ja niiden hallinta ovat asioita, joita en haluaisi antaa pois.
Tsemppiä sulle. Hae ihmeessä diaknoosi ja lääkitys.
Vanha Rouva, mitä lääkitystä käytät?
Concetaa 18-56mg päivässä. Yleensä 18 mg riittää. Isompi annostus nostaa sydämen sykettä. Jos on oikein haastava päivä tiedossa, niin otan 36, jopa 56mg, vaikka yritänkin tulla toimeen 18mg:lla. Mieheni oli alkuun aika epäileväinen lääkkeiden suhteen. Onkin aika hupaisaa, että hän ”käskee” ottamaan lisää lääkettä, jos minulla on ”känkkä-ränkkä”-päivä:).
Tämä natsaa pelottavan hyvin. Ystävät ja perhe ovat vuosia epäilleet minua vain ”laiskaksi ja saamattomaksi”. Itse olin jo alkanut hyväksyä sen. Mutta koulutusasteen kasvaessa AMK;hon huomasin, että en pysty tekemään asioita vaikka haluaisin. Siis nimenomaan, haluaisin valmistua, mutta kaikki siinnä välillä on ”hukassa”, ja koulu on mennyt penkin alle. Kävin keskittymishäiriöstä psykologilla, totesi vain että ihan selvä keskittymis- ja tarkkaavaisuushäiriö. Pahoitteli vielä että etten ollut tarttunut kouluterveydenhuollon verkostoon, mutta nyt kun olen, niin minusta ”ei päästetä irti”.
Ensimmäistä kertaa vuosiin elämä näyttää osittain valoisalta.
Itselläni on ADD sanon suoraan lääkitystä en itse käyttäisi,jos on huumejohdannaista!! Itse olen pärjännyt joogalla,meditaatiolla,tervellisellä ruokavaliolla ja avoimuudella olla oma itseni ei tietysti mikään ole mennyt helpolla elämässä silti.
no eipä se huumejohdannaista oo. Ja jos adhd paranee ruokavaliolla, on se varmaan jotain muuta kuin neurologista oireyhtymää?
Olen seurustellut 8 vuotta miehen kanssa, jolla epäilen olevan ADD. Muutama huomio mistä päättelin asian.1)Koskaan ei ole tyytyväinen, eikä osaa iloita ”terveellä tavalla” aikaansaannoksistaan 2)sosiaalisesti rajoittunut; ei ole oikein ystäviä ja seurustelut olleet 40-kymppiseksi aika kevyitä ja kaukosuhteessa 3)HIRVEÄN NOPEA SUUTUMAAN, muttuu nanosekunnissa leppeästä miehestä pällekäyväksi !4) energian puute, aina yhtä ”vetelänoloinen” vaikka nukkuu paljon =itsehoitona kyllä lenkkeily auttaa asiaa 5) ei katsekontaktia, eikä katso ihmisten kasvoja 6)stimulanssina porno ja ralliautoilu 7)nopea kyllästymään ja vaikuttaa usein etäiseltä, katsoo tuntitolkulla Tv:tä koska siinnä saa olla rauhassa?8) puhuessa toisten kanssa saattaa toistaa toisten sanoja esim lopusta tai äänteitä 9)kuitenkin suunnaton rutiinintarve ettei mikään saa tulla yllätykseksi, esim aina aamu tai iltaseksi ei koskaan keskellä päivää, juo aina saman aamiaismehun ja suuttuu suunattomasti jos ei ole oikeaa merkkiä, takertuu pieniin nyansseihin ! Tässäpä tätä kestämistä!10) Koskaan ei puu ns henkeviä, kaikki liityy fysiseen materiaan eikä tarkkaile omaa sisäistä äntään, vaikuttaa tunnekylmältä. Ihailee ihmisten kroppaa, muta viis veisaa luonteista oli minulle kanssa outoa. Itse olen hyvin empaattinen, syvästi tunteva kasvatusalan ihminen. Huomasin vasta taudin pari kesää sitten ,kun ynnäilin asioita.
olisiko enemmän asperger ????
asperger on oireyhtymä erikseen joka on autismin kirjon alla, add on inattentiivinen adhdn muoto. Yleisiä myös keskenään
Pieni lainaus Kertun tekstistä:
”En vain kykene sitoutumaan ja epaonnistumisen pelko alkaa ahdistamaan todella helposti ja kyllastyn myos hyvin nopeasti. Ajatukseni karkaa ja hyppii mihin sattuu, en voi kontrolloida mieltani. Oma mieli ahdistaa.”
Itsellä ollut tätä samaa pitkään ja olen miettinyt ratkaisuja niin paljon että päänsärky valtaa aina heti. Vaan vähän aikaa sitten olen päässyt ainakin puoliksi yli ns ”aivojen syönnistä” kun kelasin että mitä vitun järkee tässä on; ei näistä pääse yli eikä ympäri joten antaa asian vaan olla ulkopuolisten reaktioista huolimatta. Edelleen jatkan ihmisten kanssa hengailua tietäen, että menee päin helvettiä. Muutkin tietää ettei toi jäbä toimi :D. Kärsivällisyys on sitä luokkaa, etten tarvitse hyväksyntää muilta eikä tarvitse mitään pahoja taka ajatuksia olla mihinkään suuntaan, ymmärrän muiden hämmennyksen ja annan sen vaan yksinkertaisesti elää omaa elämäänsä, minäkin elän omaa.
Tykkään vain elämästä sen verran, että minulle riittää, kun olen kylläinen ja saan toteuttaa vahvuuksiani.
Frendi tuli juttelemaan yks päivä ja heitti ilmoille, että sulla saattaa olla ADD. Otin selvää mikä se on ja samaistuin kyllä, että näin on. Ratkasua ei ole löytynyt mistään näihin asioihin joten jossain vaiheessa olen vain luovuttanut ja antanut asioiden vain olla. Kun luin, että nämä asiat kuuluvat johonkin näinkin yleiseen ja hoidettavaan ongelmaan, tippui kivi sydämmeltä ja sisältä alkoi kumpua niitä tuntemuksia mihin elämässä olen pyrkinytkin. Uusi elämä on aluillaan ja toiveikkaana lähden katsomaan mitä tapahtuu seuraavaksi. Psykiatrillekkin on aika jos sieltä saisi viimeisen silauksen tähän saatanalliseen vaivaan eikä tarttisi miettiä muutakun omaa reittiä.
Toivottavasti tästä oli hyötyä kirjotella, en oo koskaan kommentoinut mitään, mutta tämä oli sen verran lähellä omaa sydäntä, että teki mieli heittää pieni, toivottavasti edes vähän parantava teksti ilmoille. 🙂
Pertti kirjoittaa: Olen ikäni kärsinyt ”nopeasta päästäni”. Kuin katsoisi kymmentä televisiota samanaikaisesti. Koulussa olin häirikkö, höpötin tunneilla ja tein omia juttujani. Aikaa oli liikaa ja tunneilla tylsää, kaikki oli liian helppoa. Seurasin opetusta silmä tarkkana ja ehdin oivaltaa mistä on kyse jo paljon ennen kuin opettaja pääsi asiassaan loppuun ja kommentoidakin sitä jo moneen kertaan. Aina kun opettaja kysyi asiasta luokalta jotain, tiesin vastauksen ennen muita. Sain pidätellä itseäni etten olisi huutanut vastausta ääneen. Sanokaa nyt jotain, kannustin muita, ettei opettaja aina lopuksi olisi kysynyt minulta miten asia menee. Oli rasittavaa olla hyvä. Ainoa syy, miksi minua ei osaamiseni vuoksi kiusattu oli se, että olin levottomuudestani johtuen erinomainen myös liikunnassa. Liikunnasta kymppi kaikissa todistuksissa. Olin aina luokan paras kaikissa mitattavissa urheilulajeissa, erittäin kilpailuhenkinen, kukaan ei olisi pärjännyt minulle tappelussa, vaikka olinkin kiltti. Erityisen loistava olin matematiikassa, sain ekalla luokalla oman lisäkirjankin kun ehdin ensimmäisen laskea tunnilla loppuun jo ennen joulua, paljon ennen muita, jotka käyttivät samaa kirjaa kevääseen. Lasken esimerkiksi neliöjuuren mistä tahansa kolmenumeroisesta luvusta parissa sekunnissa yhden desimaalin tarkkuudella. Älä kysy miten, en tiedä, minä vain näen vastauksen. Muukaan matikka ei ole paljon vaikeampaa. Ja mitään käytännön hyötyä näistä kyvyistä ei koulun jälkeen ole valitettavasti ollut. Läksyjä en jaksanut koskaan tehdä, koska keskittymiseni ei riitä mihinkään mitä pitää miettiä. Päästötodistuksessani oli silti 17 kymppiä. Olen nyt viisikymppinen, tietysti edelleen helvetin fiksu ja nopeaälyinen, mutta en valmistunut mistään koulusta lukion jälkeen vaikka olen opiskellut kolmessa korkeakoulussa ja neljäs tutkinto menossa, kaikki eri aloilta. Tajuan asiat heti, mutta kärsivällisyys ei riitä lukemiseen. Olen surkea lukemaan kirjoja, jolla tavalla ei tietenkään yliopistosta valmistu. Jos saan kuulla ja nähdä asian, tiedän sen heti. Temperamenttini on kiivas, kiehahdan nopeasti ja lepyn nopeasti. Minulla on ollut ainakin kaksikymmentä ammattia, onneksi olen levottomana ahkera luonne, kova tekemään töitä, en koskaan istu pitkään paikoillani. Nytkin minulla on työsuhde, en tosin tiedä milloin kyllästyn siihenkin. Ansioluettelossani on neljä sivua, ei sellaista pumaskaa kukaan työnantaja jaksa lukea. Onneksi minulla on silti aina ollut töitä. Silti minua harmittaa, että tyhmemmät koulukaverini ovat jonkun alan tohtoreita, pari proffaakin löytyy, ja vain siksi, että ovat pystyneet keskittymään yhteen asiaan. Paljon muuta he eivät sitten osaakaan, ainakaan minun mielestäni. Aina luokkakokouksissa yllätyn, miten olematon yleissivistys heillä edelleen on, minä voin keskustella mistä tahansa kenen kanssa tahansa, ja siksi olenkin välillä ärsyttävä besserwisser ihan tahattomasti. Syvemmän tietämyksen hankkimiseen ei perselihakset kestä kun jalat jo vievät voiton ja taas löydän itseni jostain ihan muualta. Armeija oli mukavaa aikaa. Aina oli joku kertomassa mitä pitää tehdä ja aina tekemistä riitti. Kävin reserviupseerikoulun hyvin arvosanoin, ihmettelen sitä itsekin. Esimiesten mallisotilas, väsymätön, aina vauhdissa, ymmärsi heti eikä kysellyt tyhmiä vaan alkoi heti suorittaa. Sain paljon kuntoisuuslomia, olin yleensä erilaisten kilpailuiden parhaimmistoa. Kärsimättömyys on minulle tyypillistä, sano nyt jo asiasi, ajattelen mielessäni kun joku selittää jotain jahkaillen. Teen impulsiivisia päätöksiä, tarvitsen jatkuvasti muutosta ja stimulanttia päälleni, staattinen oleminen ei onnistu ollenkaan. Onneksi olen raitis. Paras asia, jossa oikeasti olen erinomainen, on autolla ajaminen. Olen ajanut kilpaa ammatikseni, taksikuskinakin. Olin loistava nopean oivaltamiseni ja reaktioideni ansiosta. Edelleen liikenteessä hermostun kymmenessä sekunnissa, jos joku jahkailee edelläni. Menen ohi heti kun paikka tulee, en voi itselleni mitään. En kuitenkaan aja vaarallisesti, taitoni ja nopea autoni riittävät suorituksiin joita muiden tekeminä varmasti voisi pitää vaarallisina. Perheeni pelkää kyydissäni, vaikka heidän läsnäollessaan ajan (itselleni) normaalia hitaammin. Sekin on vielä paljon muuta liikennettä kovempaa. Jos joku kaahaa ohitsesi todella kovaa, se saatan olla minä normaalivauhdissani ollessani yksin, kun ajan sitä nopeutta jota voin halutessani ajaa. Olen kaahannut yli 30 vuotta kolareitta ja sakoitta, mutta pelkään onneni vielä joskus loppuvan kun joku tampio tielläni tekee jotain mihin edes minä en ole osannut varautua. Älä ota tätä itsensä kehumisena, koska en ole tätä sellaiseksi tarkoittanut. Tarkoitan vain, että joissain asioissa olen erityislahjakas etkä voi käsittää mihin kykenen, joissain melkein idiootti, eräänlainen sademies, se on yksi lempileffoistani koska näen tietyssä mielessä Dustin Hoffmanissa paljon itseäni. Olen varma että minulla on ADHD, ADD tai jotain vastaavaa, jostain testistä sain 91/100 oireiden perusteella. Minulla on kykyjä, joista normaalit tulisivat kateellisiksi, mutta monissa asioissa olen aivan avuton vielä 50-vuotiaana. En muista mitään velvollisuuksia, joita en ole kirjoittanut paperille, saatan silti tehdä aivan muita asioita kuin mitä olin suunnitellut vain siksi, että tänään minua ei huvita olla järjestelmällinen. Voin mennä kauppaan, ja miettiä miksi tulin tänne. Lopulta ostan jotain ihan spontaanisti tyyliin, hei tuohan näyttää ihan kivalta. Onneksi tulotasollani tästä ei ole hirveästi harmia. Hyvänä päivänä saan hirveästi aikaan. Kaikki tai ei mitään, vaihtelu on valtava. Kotona en tee mitään kotitöitä, vaimo tekee kaiken ja on syystä vihainen. Ruokaa en viitsi laittaa, imuroinut en ole vuosiin. Toisaalta olen hirveän siisti. Minulta ei koskaan ole mikään hukassa, kaikki on järjestyksessä, kaikella on paikkansa, huomaan heti jos joku on koskenut tavaroihini ja vaihtanut jonkun esineen paikkaa. Voin silmät ummessa kertoa missä minulla mitäkin on. Perheenjäsenten (normaali) siivottomuus ärsyttää minua helposti. Toisaalta pölypalloista lattialla en välitä ollenkaan, mutta leivänmuruset pöydällä saavat minut kiehumaan, hyvin outoa. Kaikki tavaroiden järjestykseen liittyvä on minulle melkeinpä neuroottista. Minulta ei koskaan ole mikään hukassa, ainakaan minun jäljiltäni, huuto on kova jos joku kadottaa jotain ja menee etsimiseksi. Kotona minä tarkastan lasten läksyt, ja menetän hermot elleivät he osaa. Minulle koulu ei tarjonnut mitään haasteita. Yritän saada lapset oppimaan tekemään töitä, itse en koskaan pystynyt keskittymään läksyjen tekemiseen ja olen edelleen tällainen pinnallinen asioista toiseen haahuilija, onneksi lapset vaikuttavat normaaleilta. Tunnollisia, mutta ”hidasälyisiä”. Vaimonikin on sentään maisteri, parempi muodollinen koulutus kuin minulla, mutta silti pidän häntä aika yksinkertaisena, ja joskus kun suutun hänelle jostain valitettavasti kerron myös sen hänelle. Minulla on hyvin herkät korvat. Kuulen kaikki äänet. Kun joudun keskittymään johonkin, pitää olla hiirenhiljaista. Vältän ihmisjoukkoja, joissa on paljon puhetta. En saa mistään selvää. Kun kuuntelen vain yhtä ihmistä, hän on täysin minun, ei ole mitään muuta. Sillä pärjäsin koulussa. Musiikkia en kuuntele koskaan, en omista yhtään levyä, musiikki jää soimaan päähäni ja estää ajattelemisen. Autossa en koskaan kuuntele radiota, en kyllä kotonakaan, meillä on hyvin hiljaista, suutun heti jos joku puhuu kovaan ääneen, koira haukkuu saati lapset huutavat leikkiessään. Nukun korvatulpat korvissa, pelkkä lakanoiden kahina ja vaimon hengitys häiritsee minua. En koskaan katso televisiota. Se on kuin huumetta, katsoisin sitä lumisateeseen eli yöhön asti. Kaukosäädin on kuin auton vaihdekeppi, vaihdan jatkuvasti. Siispä en katso televisiota, ollenkaan, koskaan. Meillä se on erillisessä huoneessa, johon en mene ja jossa muut katsovat sitä kuulokkeet korvillaan. Objektiivisesti arvioiden parasta mitä minulle koskaan on tapahtunut, on kohdata onni päästä naimisiin sellaisen naisen kanssa, joka kaikesta yllä kirjoittamastani ja paljosta muusta huolimatta rakastaa minua haluten perustaa perheen kanssani. Toivottavasti kaksi lastamme ovat aivan normaaleja, siltä ainakin tällä hetkellä vaikuttaa, koska kaltaistani kohtaloa en soisi kenellekään.
Olen vihdoinkin päättänyt kääntyä lääketieteen puoleen ja tutkituttaa itseni, olen varma, että saan diagnoosin. ADHD, ADD tai jotain sellaista. Toivottavasti saan jonkun lääkityksen, joka hidastaa pääni, antaa minulle kyvyn keskittyä, ja vapauden ulkopuolisista normaaliin elämään kuuluvista asioista, jotka minulle ovat häiriöitä ja stimulantteja. Perheeni ansaitsisi paremman elämän kaltaiseni ihmisen sijasta. Nopeaälyisyys ja hyvät hoksottimet eivät korvaa kärsimättömyyden aiheuttamia haittoja. Miksi kirjoitin tämän? Siksi, että en ole ainoa, ja joku tätä lukeva voi saada helpotusta kun tajuaa samanlaiset poikkeavuutensa ja ettei ole yksin. Siksi, että olen tarpeeksi kärsinyt pitkäjänteisyyden puutteesta, jonka vuoksi en koskaan saa elämässä mitään valmiiksi vaikka ankarasti yritänkin. Minulla on hirveästi (epäoleellista) tekemistä, aina kiire enkä koskaan silti saa mitään valmiiksi. Ja lopultakin siksi, että minulla on huomenna tentti, enkä ole taaskaan pystynyt ottamaan tylsää kirjaa käteeni ja lukemaan tunteja paikallani sen sijaan, että naputtelisin tällaista itselleni ja tavoitteilleni hyödytöntä tekstiä johonkin kaltaisteni luettavaksi. Waste of life 😦
Oli hienoa lukea tekstisi. Olen kyllä tiennytkin, että en varmasti ole ainoa juuri tämäntyyppisten ongemien kanssa painiva, mutta enpä juuri keneenkään ole vielä törmännyt.
Itse en ole lähellekään noin lahjakas, ainakaan noissa matemaattisissa asioissa, mutta keskitasoa enemmän tai vähemmän parempi kuitenkin monella osa -alueella. Ja toisaalta taas joissakin nyky -yhteiskuntaan hyvin sopeutumisen kannalta olennaisissa asioissa erittäin huono.
Olen ollut pienestä asti nopea oppimaan ja kyllästyin myös koulussa helposti. En viihtynyt muiden seurassa kovin paljon silloin, enkä viihdy nytkään. Toisten tyttöjen (ja miksei poikienkin joskus) sosiaalisia pelejä ja kieroilua, idolien palvontaa ym. en kertakaikkiaan ymmärtänyt, enkä ymmärrä vieläkään. Minua olisi saatettu kiusata erilaisuuteni takia, mutta koska muiden mielipiteet eivät minua pahemmin kiinnostaneet enkä kaivannut heidä huomiotaan, en varmaankaan ollut kovin otollinen kohde.
Olen kuitenkin sosiaalisesti lahjakas, ja usein minulle on sanottu että kanssani on heppo tulla juttun, mutta viihdyn parhaiten yksin tai ainakin tarvitsen paljon omaa aikaa. Muuten tulen ´hulluksi´. Ihmisten typeryys ärsyttää, vaikka tiedostan (joskus tuskallisenkin) hyvin omat puutteeni.
Saatan olla melko suorasukainen, mutta yleensä ole tarpeeksi fiksu ollakseni tahdikas, Arvostan rehellisyyttä ja suoraa puhetta, enkä jaksa ymmärtää tekopyhyyttä. En kestä epäoikeudenmukaisuutta, mutta usein pidän suui kiinni, sillä en jaksa vaivautua väittelemään jääräpäiden ja kapeakatseisten ihmisten kanssa.
En ole koskaan haaveillut perheestä, sillä tiedän ettei minusta olisi äidiksi. En kestäisi sitä. Kasvoin maalla neljän sisaruksen kanssa, ja vaikka tykkäsin että oli sisaruksia, oli se joskus tuskaakin. Aikaiset aamut ja myöhäinen yö olivat suosikkejani, koska silloin oli rauhallista. Kuuntelin radiosta avaruusromua ja luin. En yleensä pidä levottomasta musiikista, sillä päässäni on tarpeeksi levotonta muutenkin, joten siitä tulee vain ahdistava olo. Muutenkin olen tavallista herkempi äänille ja ärsykkeille.
Minua ahdistaa suunnattomasti ajatus sitoutumisesta yhteen työpaikkaan ja samoihin ympyröihin vuosiksi. Tahdon liikkua, nähdä, oppia ja kokea uutta. Töissä ja koulussa olen aina ollut hyvä tai ryhmän paras/parhaimistoa, ja saanut vastuullisiakin tehtäviä. Mutta vakituisessa kahdeksasta neljään työssä käynti on tuskaa ja olen aina jonkin ajan päästä ajautunut ihan järkyttävään stressitilaan. Tiukat aikataulut, rutiinit ja samat naamat päivästä toiseen ovat jotain mitä en kestä. Unohdan myös sujuvasti työkaverien nimet, tapaamisten ajat jne, Yleensä olen siis irtisanoutunut, ennenkuin tilanne menee liian huonoksi. Urakkaluontoiset pätkätyöt ovat sen sijaan tuntuneet sopivan melko hyvin, ja olen ahkera työntekijä.
Saman tapainen tarina on koulujen kanssa. Menin opiskelemaan ammattikorkeaan (minne pääsin heittämällä), mutta eihän se toiminut. Yli kaiken inhosin ryhmätöitä. Yliopisto olisi toiminut varmaa paremmin..
Oikeissa olosuhteissa pystyn keskittymään erittäin hyvin, mistä toisinaan on hyötyä. Mutta usein myös asiat saavat minut valtaansa niin, etten malttaisi muuta tehdä.
Ehkä paradoksaalisesti olen myös erittäin järjestelmällinen ja inhoan epäjärjestystä. Pystyn toimimaan ja ajattelemaan paremmin kun tavarat ovat järjestyksessä. Tiedän myös hyvin tarkkaan missä tavarani ovat. Minulla on ollut hieman taipumusta keräilyyn, mutta nyt haluan vain eroon turhasta roinasta ja painolastista.
Olen tällä hetkellä työtön, ja minulle kaavailtiin kuntouttava työtoimintaa. Ikävä kyllä minulle tulee siitä tunne, niinkuin olisin rikki ja minut olisi tarkoitus saattaa sellaiseen kuntoon että pystyisin toimimaan normaalissa työssä, normaalien ihmisten kanssa. Toiseksi vaihtoehdoksi ehdotettiin esim. yliopisto -opintoja.
Minun täytyy löytää työ jossa voin hyödyntää kykyjäni, ilman että minun olisi pakko tunkea itseni muottiin johon en kertakaikkiaan sovi!
Olen menossa lähiaikoina tutkimuksiin, josko minullekin joku diagnoosi löytyisi, mutta en tiedä. Olen ehkä ollut lapsena liian ´oireeton´, saa nähdä.
Juuri nyt turhautumisen tunne on erittäin voimakas. Ei tämä näin voi jatkua
Pieni toivonkipinä on, että ehkä diagnoosin myötä voisin jonkinlaisen lääkityksen ja muun tuen (kuten parempi käsitys tilateestani sekä itselle, että muille joita se koskee) avulla mennä takaisin kouluun ja saada vihdoin pitävämmän otteen elämästäni.
En todellakaan halua mainostaa lääkkeitä, enkä ennen ajatellut että niitä tarvitsisin, mutta luettuani muutamien muiden koemuksia, tulin toisiin ajatuksiin. Ja toivon, että voisin niistä saada jonkinlaista apua.
Niin ja jos jotakuta kiinnostaa, niin olen vähän päälle kolmekymppinen.
Kirjoitat valaisevasti persoonallisuudestasi ja myös rehellisesti.
Itse olen joskus liian suora.
Ymmärrän että jotkut saattaa olla sinulle kateellisia, koska olet erityislahjakas. Sellaisten ihmisten pitäisi ammentaa tietoa sinusta, koska annat positiivista energiaa.
En olen noin nero, mutta uskon että jos saan aikaa niin opin asioita.Koska niin moni asia kiinnostaa.
Itselläni oli moni asia tuttua, kuten että kuulen kaikki äänet ja muistan kuulemani musiikin. Siksi lataan vain laatu musiikilla aivoni. Paitsi että se häiritsee kun keskustelen ihmisten kanssa, heti kun tulee tauko musiikki alkaa kuulua kunnes kappale on soinut loppuun ja uusi alkaa uusi . en tykkää lukea tylsiä kirjoja, muistini perustuu kuviin, joten kirjassa täytyy olla kuvia tai piirrän asiaa paperille tai vihkoon. Koulu aikana elehtivät opettajat , kirjoittivat tiedon muistiini. Kuivat esittäjät , heitä vain tarkkailin että ompas kuiva tyyli opettaa, ja en muistanut yhtään mitään tunneista.
Olen aina ollut häirikkö. Uuden keksijä.
Keksin kirveen heittokilpailun lapsena.Siitä seurasi kärsimyksiä siskolleni, kun veljen vuorolla kirveen hamara osui siskoani päähän. Ei siis ollut mitään suunnitelmallisuutta , miten heitetään kirvestä. Sitä piti vain alkaa heittämään.
Moni asia on niin että alan vain tekemään.Kyllä se siitä asenteella.
Haasteet rakastan niitä, vasta silloin elän.
Mennään vielä opiskeluun.
Kielen opiskelussakin näen kuvina.Minulla on tarve liittää kieli tapahtumiin, merellä, kalastamiseen, terveyteen, kaikkeen.Minun täytyy saada kielestä nopeasti kokonaiskuva, en muutoin jaksa paneutua siihen.
Minun pitää tehdä ruoka joka päivä eri tavalla. En silti tykkää tehdä ruokaa. Vain se saa minut tekemään kun saan tehdä sen eri tavalla ja eri maulla.
Aivomme siis luovat koko ajan joten ei ihme että emme saa kaikkea valmiiksi.
Nyt olen huomannut että vaikka onkin keskeneräiisä töitä niin nautinkin niiden tekemisestä loppuun toisena päivänä, toisena vuonna.
Minua ahdistaa myös se että olen kärsimätön kun joku puhuu hitaasti tai ei mene asiaan, silloin pinna meinaa palaa ja palaa joskus.
Tykkään syvällisistä jutuista, ne antaa aivoille pidot.
Haen tietoa kaikesta. Minulle ei riitä nysä tieto. Koska olen nainen niin en tunne kuuluvani naisten maailmaan. Joskus ajattelen että onko minulla ollenkaan naisen aivot. En kestä jutella tavallisia asioita kovin pitkään.
Tunnen itseni siksi monesti yksinäiseksi naisena, mutta sitten käännän sen rikkaudeksi. Elämäni on aina täynnä yllätyksiä. teen niitä itselleni.
Onneksi mieheni on myös nopeatempoinen ja kiinnostunut monesta asiasta.
Me olemme kiinnostuneita tekniikasta ja ratkaisuista.
Kumpikin ihan koulunkäymättömiä, koulussa on liikaa aineistoa mikä minun mielestä on turhaa.
Ihmisen aivoja tutkineet sanoo että voimme kartuttaa tietoa miljardi kertaa sen määrän mitä me olemme oppineet tähän mennessä. Joten tarvittaisiin pitkä elämä että saisimme nauttia tästä rikkaasta elämästä.
Kiitos sinulle vielä kerran kirjoituksesta. Ala kirjoittaa kirja elmästäsi.
Laita siihen kuvia. Voit jättää lapsenlapsille jotakin hyvin arvokasta.
Kirjasi antaa iloa ja lohtua meille joilla on samanlaisia kokemuksia.
Toisaalta saamme lisää virikkeitä toisiltamme, mikä taas antaa uudet pidot aivoille.
Se että aivomme on kuin tv, on rikkaus.
Ei ihme ettemme katso tv.tä.
Siitä syystä hankin mahdollisimman paljon kaunista katsottavaa aivoihini jotta voin katsella niitä myöhemmin.
Meidän luovuus voisi laantua jos katsomme televisiota.
Olemme rakastettavia ja aika ihmeellisiä.
Nautitaan tästä täysin sydämin ja kerrotaan kanssa ihmisille että : Menee se näinkin.
Hei oireet kuulostaa adhd ja add:ltä mutta minä ajattelen enemmänkin että oireet on aika tyypillisiä Aspergeeni tai Autismspektrum
Hei oireet kuulostaa adhd ja add:ltä mutta minä ajattelen enemmänkin että oireet on aika tyypillisiä Aspergeeni tai Autismspektrum
assipiirteet on yleisiä liitännäisiä. Tai voi olla assi adhd-piirteilläkin
Hmm.. Tuosta kirjoituksesta tulee vähän sellainen filis, kuin olisin hyvin ´kylmä´ ihminen, vaikka en miellä itseäni sellaiseksi. En kuitenkaan ihmettele vaikka joku tulkitsisi käytökseni joskus väärin.
Yleensä olen ystävällinen mahdollisiman tasapuolisesti kaikkia kohtaan, ja yritän kunnioittaa jokaista omana personanaan. Mutta minulle osa tuota kunioitusta on myös rehellisyys.
Saatan auttaa täysin tuntemattomiakin ihmisiä jos heillä on ongelma. Useaman kerran on käynyt niin, että olen ollut ainoa joka on auttanut, kun kaikki muut ovat selvästikin katsoneet, ettei asia heille kuulu
(Jos kaikki olisivat ystävällisiä, auttaisivat toisiaan ja suvaitsisivat erilaisuutta hiukan paremmin, olisi maailma niin paljon parempi paikka elää..)
Tuo kommentti sosiaalisesta pelistä ja kieroilusta oli ehkä vähän pökkelö, sillä tuskin ala-asteikäiset vielä kovin paljon ihan varsinaista kieroiua harrastavat, eivätkä varmaan monet aikuisetkaan, ainakaan suunnitellusti. Mutta toivon että tarkoitukseni tulee ymmärretyksi 🙂
Laura, julkaisusi oli kuin omasta näppiksestäni. Kiitos siitä! (Jos jotakuta kiinnostaa, olen jo 65-vuotias…)
Parempi ehkä siis ”myöhään kuin ei milloinkaan” saada selville, että itse tunnistamalleni elämänmittaiselle toisten ”hitauden ja tyhmyyden” kestämättömyydelle, yleiselle kärsimättömyydelle, alisuoriutumiselle (vanhemmat ja opettajat: ”kunhan vain EDES VÄHÄN yrittäisit, selviäisit paljon paremmin”) ja tempoilulle/epäonnistumisille niin ihmissuhteissa kuin opiskeluissa sekä muiden kertomalle itseriittoisuudelle + tunnekylmyydelle saattaisi olla ihan oikeakin ja itsestäni ja tahdostani riippumaton syy. Olen kyllä hammasta purren suorittanut loppuun kaksi aivan eri alan tutkintoa; ne rutistukset juuri ennen lopputöitä ja niiden aikana olivat se osa, joka hampaita kulutti…
No, ei tästä nyt tämän enempää – tulee muuten turhan pitkä jeremiaadi. Nyt olen liittynyt ADHD-yhdistykseen (kun ei ilmeisesti ole olemassa ADD-yhdistystä?), tilannut ADD:a käsittelevän oma-apukirjan ja koetan kerätä rohkeutta tilata neuropsykologin vastaanoton.
PS. Jasper/Goldberg -ADD/ADHD -testistä pisteitä 93…
Pojallani on ADD. Hän on vuoden päästä siirtymässä yläasteelle. Lääkitystä kokeiltu – ei apua, terapiaa noin 1 v ja sen jatkoa sai anoa vuoden ja nyt poika ei siihen suostu. Koulussa vaihtelevasti jaksaa keskittyä. Kavereita ei ole koulun ulkopuolella. Koulussa yksi hyvä kaveri. Koulun käynti ja keskustelu siitä on uuvuttavaa. Nyt opettaja jolla on kokemusta ereityislapsista. Koulussa ainnet matikka ja äidinkieli eriytetty, mutta englanti ja teoria-aineissa hyviä tuloksia. Motorisesti kömpelö ja koulukiusattu. Huoh..loistava tulevaisuus. Jotenkin tyhjän päällä. Selkeää tukea ja käistystä erityislapsen ns. Urasta koulussa tai tulevaisuudessa ei ole.
Monesti metyylifenidaattia koitetaan vaan yhtä, eikä esim equasymiä, medikinettiä, näiden komboo vaan todetaan että jos c ei toimi ni unohetaan kaikki, Strattera on hyvä lääke sinäsä jos sopii kun vaikuttaa 24/7. ite oon syöny elvansee joka on musta noista kaikista para.
Luin näitä aikaisempia kommentteja ja täytyy sanoa, että oli kyllä aika helpottavaa.. en ole näköjään yksin asian kanssa. Täytän kohta 27v. ja opiskelen parhaillaan neljättä vuotta AMK:ssa. Lapsuudessani ei tietääkseni ollut mitään ylivilkkautta koskaan, eikä peruskoulussa eikä lukiossa ollut vaikeuksia opiskelun suhteen. Aloittaessani kuitenkin AMK:n ongelmat alkoivat. Aluksi luulin sen vain johtuvan siitä että mulla oli ollut välissä neljä välivuotta, mutta jossain vaiheessa huomasin että opiskeluvaikeudet eivät hellittäneet yhtään vaan päinvastoin. Tuntuu että nykyään on entistä vaikeampi tehdä kouluhommia. Minulle erityisesti raporttien kirjoittaminen on erittäin hankalaa, tuntuu etten saa aloitettua ja luotua tekstiä. Ja kun pitää kirjoittaa jostain mikä ei kiinnosta yhtään, niin se tekee asioista sata kertaa vaikeampaa. Oon opintojeni loppuvaiheessa, mutta mulla on sairaasti rästejä joita en oo vieläkään kyennyt tekemään ilman apua. Kerran kävin juttelemassa rästeistä yhden kurssiohjaajan kanssa, yritin selittää tilanteen niin kommentti mikä jäi ikuisesti mieleen oli ”Mitenniin et pysty? Miksi sitten kaikki muut pystyvät siihen?”, siinä vaiheessa murruin täysin ja aloin vaan itkemään. Mulla on ollut jo pitkään olo että olisin laiska ja saamaton, mutta toivo siitä että mulla voisi olla ADD, helpottaa.
Tosiaan tunnistan itsessäni niin paljon samoja piirteitä mitä ADD:ssa on. Jos jokin asia oikeasti kiinnostaa mua, mulla ei oo mikään ongelma keskittyäja pystyn helposti uppoutumaan siihen. Jos taas ei kiinnosta, niin on tosi vaikea keskittyä ja tehdä sen eteen jotain. Ajatukset harhailevat tosi helposti ja sitä kautta unohtelen paljon. Monesti jos oon tekemässä jotakin, sitten näen jonkun uuden ”ärsykkeen” niin se eka asia unohtuu samatien ja rupean tekemään uutta asiaa, mutten sitäkään välttämättä loppuun. Mun on tosi vaikea keskittyä jos ympärillä on vähäänkään melua tai muita ärsykkeitä. Varsinkin ärsyynnyn, jos kaksi ihmistä puhuu päällekkäin. On muitakin oireita varmasti, mutta juuri nyt ei muistu mieleen. Mutta ADD selittäisi vaan niin monta asiaa, mitkä ovat vaivanneet mua pitkään ja haitanneet mun elämää.
Oon mm. äidilleni kertonut epäileväni vahvasti mulla olevan ADD, hän on tyrmännyt sen joka kerta. Pari kertaa oon käynyt koulun terkkarilla puhumassa asiasta (välissä pitkä aika ja ehtinyt vaihtua terkkarikin), jälkimmäisellä kerralla sain vinkkejä miten edetä asian kanssa. Nyt oon käynyt opintopsykologilla, mutta siitä ei oo ollut mulle mitään apua. Mahdollisuudet ADD:sta tyrmättiin samantien, koska se on neurologinen sairaus eikä mulla oo ollut lapsuudessa ADHD:ta. En siltikään aio luovuttaa, odotan nyt pääsyä (kunnalliselle) lääkärille ensi kuussa jolloin aion myös näyttää tekemäni ADD-testin korkeat tulokseni. Toivon kovasti että saisin lähetteen kunnon psykiatrille tai vastaavalle, joka vihdoin antaisi mulle konkreettisen ADD-diagnoosin! Tai edes jonkinlaisen diagnoosin, koska tämä ei voi olla normaalia. Tällä hetkellä mun elämäni on pahasti jumissa, yritän käydä koulua loppuun mutta se tuntuu ylitsepääsemättömältä. Tämän takia en osaa kuvitella itselleni tulevaisuutta, tosin se johtuu myös eräästä toisestakin syystä. Luin jostain, että joku ADD-diagnoosin saanut oli oikean lääkityksen saatuaan suorittanut korkeakoulututkintonsa loppuun. Toivon, että mulle kävisi samoin. Diagnoosin saamisesta vaan tehdään niin hiton hankalaa.
Hei, Ansku
Palasin tätä viestiketjua lueskelemaan ja halusin vain sanoa, että toivottavasti asiasi ovat edistyneet parempaan suuntaan ja toivotan tsemppiä 🙂
Erityisesti tämä kohta tekstistäsi kuulostaa niin tutulta..
-”Mitenniin et pysty? Miksi sitten kaikki muut pystyvät siihen?”, siinä vaiheessa murruin täysin ja aloin vaan itkemään. Mulla on ollut jo pitkään olo että olisin laiska ja saamaton, mutta toivo siitä että mulla voisi olla ADD, helpottaa.
Itse sain pari kuukautta sitten diagnoosin. Aiemmin olin vähän sillä kannalla että ei kai mulla varmaan mitään ole (vertasin itseäni ehkä muihin paljon näkyvämmin ’oireileviin’ ihmisiin) ja mitä sillä diagnoosilla tekee..
Mutta täytyy kyllä sanoa samaa kuin niin moni muukin, -Tuntuu kuin palapelin palaset olisivat loksahtaneet paikoilleen!! 🙂 Ei tässä mitään mullistavaa elämänmuutosta ole tapahtunut, mutta kuitenkin jotain perustavanlaatuista.
Kirjoititpa juuri kuin minun tilanteestani – paitsi, että olen jo 65-vuotias ja siis syntynyt liian aikaisin, että olisin saanut ”ajoissa” diagnoosin ja mahd. lääkityksen (joka takuulla olisi muuttanut elämäni suuntaa). Yksi korkeakoulutukinto tuli vaivoin suoritetuksi (oli varsin koulumainen opiskelu, joka auttoi asiassa).
Aikuisiän alanvaihtoon tähdännyt AMK-tutkinto jäi loppuunsaattamatta kun opinnäytetyön analyysit näppäilin jonnekin bittiavaruuteen, enkä enää kertakaikkiaan jaksanut aloittaa hommaa uudelleen. Siis kaikki materiaalit (kyselyt, vastaukset jne.) olivat olemassa paperilla, mutta ne lensivät seinille samantien. Hankin sitten toisen asteen tutkinnon tilalle.
Diagnoosia ei toistaiseksi ole, mutta pikkuhiljaa kerään rohkeutta lääkärille menoon. Pelkään luulosairaaksi leimaamista yms. SSRI-masennuslääkitystä olen käyttänyt parikymmentä vuotta ja se on kyllä tasannut mielialoja (liikaakin). Olen sitä nyt pikkuhiljaa lopettelemassa. Alisuoriutuminen ja poukkoilu asiasta kuudenteen jatkuu edelleen; kiinnostus pysyy yllä just niin kauan kuin koen asian kiinnostavaksi…
Asiasta hyvälle ystävälleni kertoessani oli hänen ensimmäinen reaktionsa: ”Kannattaako tuota nyt enää tässä iässä alkaa selvittää…”. Hänellä itsellään sattuu olemaan elämää haittaamaton fyysinen vaiva (jonka hän aikoo korjauttaa) ja tietty vastasin, että kannattaako sinun enää tuossa iässä alkaa sitä korjata… Hmh. Ilkeä minä. Kysymys oli vain siitä, ettei ystäväni ymmärtänyt miten hankalaksi tilanteeni koen ja olen kokenut vuosikymmenet. Eihän se näy päälle kun sitä ylivilkkautta ei ole.
Tämä nyt muuttui purkautumiseksi, vaikka hyvä tarkoitukseni oli vain toivottaa rohkeutta ja sitkeyttä diagnoosin hankinnassa sinulle, Ansku!
Joogaaminen ja siihen liittyvät ajna chakraa kehittävät harjoitukset (mm meditointi ) ovat tehneet minusta ihan uuden ihmisen. Myös huomaan yökukkumisen ja epäsäännöllisten elintapojen tekevän haasteistani vaikeampia. Tällaisten häiriöiden itsehoidon pitäisi alkaa aikaisin nukkumaan menemisestä ja säännöllisestä ateriarytmistä. Ne jo itsessään ovat myös elämänhallinnan yksinkertainen harjoitus. Amfetamiinijohdannaisia en itse halua käyttää.
Minulla oli aikanaan epäilty adh:tä,mutta mitään diagnoosia minulla ei ollut.Minulla on todettu jo lapsena hahmotushäiriö,minkä uskon osittain vaikuttaneen siihen,että sain kokeista usein huonoja numeroita,vaikka luin rodella paljon,jopa liikaa joidenkin mielestä.Jotkut olivat huolissaan jaksamisestani,mutta minä tyttö olin niin motivoitunut,etten ”kuunnellut”.Lukion 1.vuonna uuvuin(ns.burn-out omasta mielestäni),koska raja tuli vastaan Vuosia oli tullut itkettyä kokeiden takia,usein en uskaltanut edes katsoa koearvosanaa.Itseluottamus oli pohjamudissa.Tuntui epäreilulta,että jotkut saavat hyviä numeroita ilman lukemista.Olen myös saanut epäilyjä hahmotushäiriäni takia..Sekin on loukannut. Uupumisen jälkeen lukeminen on usein ollut todella haastavaa ja omen yrittänyt hakea siihen apua.Nyt mietin taas,ettei lukemista vaatineet opinnot olisi olleet minua varten.Kyse ei ole minusta laiskuusta,vaan uupumistaakasta,hahmotushäiriöstä ja ehkä ADD:stä(ei ole diagnosoitu),mutta eräs henkilö pohti olisiko minulla se.Ensiksi loukkaannuin ja olin eri mieltä asiasta,mutta kun luin ADD:stä,niin koin ”herätyksen”.Ehkä se olisi osaselitys haasteilleni.Oleb ns.duracell-pupu,minulla on usein haasteita tehtävien organisoinnissa,lukemisen aloittaisessa ja usein myös keskittymisessä.Aikanaan luin hauki on kala tyylillä,mutta joskus luin hutasten ja välillä aivan liian hitaasti(yritin opetella ulkoa).Myös työelämässä on ollut haasteita, olen joskus syyttänyt niistä hahmotushäiriötä,mutta ehkä syy onkin ADD.Olen jättänyt kaksi korkeakoulututkintoa kesken,toinen ei ollut ikinä oma juttuni.Oli erittäin raskasta se,että opiskelu takkusi.Toivon pääseväni ADD-tutkimuksiin
Olisi mielenkiintoista kuulla teidän muiden tarinoita.
Hei! Minulla on todettu lapsena hahmotushäiriö ja olen välillä ajatellut,että se on ollut syy siihen,miksi en sain usein kokeista huonoja(n.7-7.5)ala-ja ylä-asteella,vaikka luin kokeisiin yleensä todella paljon.Jotkut pelkäsivät,että uuvun,mutta itse en nähnyt uupumusvaaraa.Opiskelu oli minulle kaikki kaikessa ja monet itkut itkin,koska pelkäsin epäonnistumista.Kun monta kertaa saa huonon arvosanan(10 ois kelvannut),niin ei jaksa uskoa enää menestymiseen,vaikka siinä vaiheessa jaksoin vielä puurtaa.Sain usein kehuja ahkeruudestani. Koin joskus ”epäreiluna”sen,että jotkut lukivat vähemmän ja saivat paljon parempia arvosanoja.Uskon,että hahmotushäiriöni(varmaan sen takia vaikea soveltaa,vaikka osaisin usein asiat ulkoa)ja lisäksi välillä jännitin tosi paljon kokeissa.Lisäksi vaikka luin usein ahkerasti kokeisin,niin keskittymiskykyni oli usein todella heikko,etenkin jos opiskelin kotona.Saatoin samalla katsoa televisiota,jne.Tai sitten luin koealueen monta kertaa(määrä korvasi laadun)hutaisten,ei ihme,jos en oppinut.Minulla oli jo silloin haasteita lukemisen aikatauluttamisessa.Kirjastossa olen yleensä pystynyt keskittymään todellla hyvin lukemiseen,mutta muistan,että lukion kakkosella käytin sanakoelukuun todella paljon aikaa(tuli huippuarvosanoja),mutta se söi aikaa kurssikokeisiin luvulta.Lukion ykkösen syksyllä koin ns.burn-outin ja jouduin n.8-viikon sairaslomalle.Se oli kova paikka koulufanille,vaikka jollain tavalla olin varmaan jo vuosia uupunut.Uupuminen on yksi suurimmista pettymyksistäni,minun olisi pitänyt kestää pettymykset ja kyllähän kestinkin vuosia,kunnes uuvuin.Uupumisen jälkeen lukeminen oli liki mahdotonta Ekana vuon a ja jälkikäteen olen ajatellut,etten ikinä toipunut uupumuksesta ja nyt kun miettii,niin ehkä oppisopimus olisi ollut parempi vaihtoehto(tosin käytännön työssäkin on haasteita).Toka vuosi sujui hyvin koulussa,etenkin sanakokeisiin luvussa.Lukion kolmosella lukeminen tökki ja paikoin nelosellakin.Harmittaa,etteivät ammattilaiset ehdottaneet ADD tai ADH tutkimuksia.Halusin kauan opettajaksi ja varmaan sen takia hain lukemaan kasvatustiedettä.Opiskelin yleistä kasvatustiedettä Lapin yliopistossa,mutta jo siellä opiskelun organisoinnissa oli suuria haasteita.Uuvuin 2.opiskeluvuonna ja päätin että haen taas opiskelemaan muuaalle ja jos en pääse,niin menen töihin.En saanut opiskelupaikkaa,niin aloitin avustajan työt koulussa.Seuraavana syksynä aloitin lastentarhanopettajaopinnot ja kyseiset opinnot takkusivat alusta alkaen.Sain paljon kritiikkiä opintojen aikana, mikä satutti minua.Toki itsetuntoni oli valmiiksi huono(olin kokenut jo ala-ja ylä-asteella syrjintää).Kuuntelin liikaa toista henkilöä,enkä keskeyttänyt lto-opintoja,paitsi vihdoin tänä keväänä sain rohkeutta kuunnella itseäni ja päättää,että opinnot saavat jäädä.Eräs henkilö pohdi viime vuonna olisi minulla ADD,josta aluksi loukkaannuin,mutta luettuani ADD:n oireista palaset ikään kuin loksahtivat palaset paikoilleen.En ole ollut vielä ADD-tutkimuksissa,mutta toivon pääseväni niihin.Enkö etsi vaan selitystä haasteilleni,vaan toivon,että mahdollisen diagnoosin avulla löytäisin paikkani ja asiat saisivat selityksen.Millaisia tarinoita teillä muilla on?Oletteko käyneet certaistukitoiminnassa?Itseäni voisi kiinnostaa sellainen.
Jan Henriksson kirjoitti: ”Itse olen pärjännyt joogalla,meditaatiolla,tervellisellä ruokavaliolla ja avoimuudella olla oma itseni ei tietysti mikään ole mennyt helpolla elämässä silti.” Päivi, vastasit mielestäni asiattomasti: ”jos adhd paranee ruokavaliolla, on se varmaan jotain muuta kuin neurologista oireyhtymää?”
Ei Jan väittänyt ad(h)d:n ”parantuneen”, vaan että hän on oppinut keinot pärjätä oireidensa kanssa! Eiväthän lääkkeetkään adhd:tä ”paranna”! Tarkkaavuushäiriö ei parane, vaan kyse on aina erilaisista keinoista lievittää oireita, sellaisten keinojen oppimisesta, joiden avulla voi selvitä itselle hankalista asioista, sekä elämän järjestämisestä sellaiseksi, että oireista on mahdollisimman vähän haittaa.
Olen iloinen, että lääkitys on sinulla, Päivi, toiminut, mutta se ei ole ainoa keino vaikuttaa oireisiin. Tarkkaavuushäiriössä on ensiksikin erilaisia vaikeusasteita, ja osa ad(h)d-ihmisistä tulee hyvin toimeen ilman lääkitystä, kunhan pitää huolta itsestään oikealla tavalla – siinä voi elämän säännöllisyydellä, ravinnolla, liikunnalla ja mielen tasapainosta huolehtimisella olla suuri merkitys. Joillakuilla esimerkiksi kofeiini voi pahentaa ylivilkkausoireita tai (muun muassa kofeiinin aiheuttama?) unen puute lisätä tarkkaamattomuutta.
Koska minulla on kaksi add-poikaa, aloin epäillä tarkkaavuushäiriötä itsellänikin, mutta sellaista ei kuitenkaan todettu. Sen sijaan pääsin psykoterapiaan, ja elämäni onkin nyt paljon parempaa, kun suurimmat traumat ovat poissa harteilta. Lisäksi löysin tietoa erityisherkkyyksistä – aloin ymmärtää itseäni ja vaikeuksiani elämässä huomattavasti paremmin, kun tajusin olevani erityisherkkä kaikilla osa-alueilla! Ja koska en älykkäänä lapsena joutunut tekemään koulumenestyksen eteen juuri mitään, en milloinkaan oppinut systemaattisen työskentelyn taitoja; vasta nyt keski-ikäisenä opettelen toiminnanohjaustaitoja erilaisten oppaiden avulla!
Jos add on tiedossa lapsesta asti, aikuisena voi onneksi valita sellaisen ammatin ja rakentaa elämänsä siten, että tarkkaavuushäiriöstä ei ole juurikaan haittaa ja että kyky uppoutua täysillä kiinnostaviin asioihin muuttuu eduksi.
Totta, ehkä sen voi ottaa asiattomana vastauksena, se oli lainaus eräältä lääkäriltä. Henk koht olen sitä mieltä että kun syö hyvin, voi kokonaisvaltaisesti paremmin, muttei se poista ongelmaa dopamiineissa ja noadrenaliini asioissa aivoissa 🙂
kiitos palautteestasi ! 🙂
Hei, epäilen että tyttärelläni on add. Mitä kautta pitäisi lähteä asiaa tutkimaan yleisen kunnallisen terveydenhuollon kautta? Osaisiko kukaan neuvoa? Kiitos kaikesta avusta. Jos vihdoin saataisiin tytön elämä kääntymään positiiviseen suuntaan.
Riippuu lapsen iästä, koulu,peheneuvola/-keskus on yleensä paikka mistä kannattaa alotella. Jos kyseessä alle kouluikäinen niin normi neuvola/lääkäri o vaihtoehto myös.
Hei Minullakin on todettu ADD. Siinä on kuitenkin niin paljon hyviä puolia, että en vaihtaisi sitä pois ikinä. Myötäelämisen taito ja empaattisuus kasvaa. Elää täysillä hetkessä ja rakastaa kaikkia. Elämä on ihanaa. Kaiken voi kääntää voimavaraksi. Voi kohdata ihmisen armollisesti tilanteissa, missä toinen saattaa kokea huononmuutta. Elämän voi nähdä aivan toisessa ulottuvuudessa. On ihana tunne, kun joskus on kokenut itsensä ihan pieneksi ja sitten otetaan syliin ja vain kannustetaan. Silloin tietää että olen tällaisena hyväksytty vaikka en osaisi tai tekisi mitään. Toisaalta juuri tällaisessa tilassa omat voimavarat ja osaamiset tulevat esille ihan ihmeellisesti. Ei ole enään pelkoa. Pelko lamauttaa ainakin minua oppimisessa, mutta kun saan kokea oppimista pelottomasti, sisin riemuitsee. Me olemme kaikki aarteita ja ainutlaatuisia.
Jos jokin aamu on mennyt aatellessa ja sama päivä päätä käännellessä ja vielä ilta ihmetellessä, on varmasti hyvin tärkeä ajatustyö tehty. 🙂
Kopioin tähän faceviestin jonka kirjoitin juuri ystävälleni:
Voi helvetti! mä luin aika monta tekstiä ja kävin läpi keskusteluja tosta ADD:sta (osuit jotenkin just hyvään hetkeen noine omine kokemuksinesi, koska olen pitkään miettinyt että joku mättää aivoissa ja pahasti). mulla on vuosia ollu ihan tasan tarkkaan melkein kaikki noi oireet. varmaan itkisin, jos ei poika olis tossa vieressä.. Kaiken lisäksi olen myös seurannut äitini erikoista käytöstä (johtanut useisiin riitoihin vuosien varrella) pitkään.
Voi helvetti! Samalla putos nyt kyllä kivi sydämeltä, vaikka vituttaa etten ole aiemmin älynnyt edes kelata asiaa. Tietysti johtuu siitä että vasta nyt kun asiat ovat todella kasautuneet, homman tajuaa selkeämmin.
Pitää heti ens viikolla selvitellä, että mihin pitää soittaa apua hakeakseen..
Jo se on aika hyvänä esimerkkinä, etten ole saanut sähköjä puoleen vuoteen ja elänyt ilman jääkaappia kolme vuotta. on tuntunut ylivoimaiselta selvittää noinkin tavallisia ja melko helppoja asioita. masennusta joo myös, mutta pohjalla ihan SAETTIIN JUST TOI ADD. Koska en ole ollut koskaan ylivilkas kuten AD/HD tyypit, se on uinunut jossain pohjalla..
Sori tämä purkauksen omainen viesti.
Voiko joku kertoa mistä aloitan? Kaikki on kuralla. Paitsi onneksi muutama tärkeä asia.
T. esim. ikuinen yliopisto-opiskelija 40 v.
Ps. On mulla kaasuhella ja old-school seinäkylmäkaappi sekä vettä patterissa. Ja sähköt sain viime viikolla. Valoisaan vuoden aikaan tuli pimeä myöhemmin. sitten oli myös kynttilöitä.
riippuu kunnasta miten hoitopolku etenee… Yks reitti (jos ei oo mielenterveyspuolelle hoitokontaktia) saada tk lääkärin lähete sinne. Psykiatrille. Toinen reitti on mennä suoraa yksityiselle , jos vaikka esim vakuutus sen kattaa.
No sehän selvisi ongelmat sitten kertaheitolla. Olen aina epäillyt et mulla ADHD on varmaan, mutta kun tämän tekstin luki niin kaikki osui kohdilleen, kukaan ei ymmärrä mun ongelmia ja yritän niistä aina ystäville selittää, mutta ei. En saa parisuhteista kiinni, kun tunnen olevani saamaton. Työpaikka on aivan karsea ja inhoan työtäni. Yhtä jaksamista koko touhu. Yritän opiskella, mutta vaikea ymmärtää asioita koulussa. Mies 30.
Hei! Kuulostaapa Sami Leppämäen teksti tutulta. Olen tehnyt itselleni hiljattain add-diagnoosin sen perusteella, mitä olen netistä lukenut. En ole lääkärissä käynyt, koska en halua lääkkeitä. En myöskään tiedä olisiko diagnoosista jotain haittaa esim. työnhaussa yms. Toisaalta sen ansiosta saattaisin päästä sopeutumisvalmennukseen jne. Olisi hienoa saada vertaistukea.
Omaa elämääni haittaa eniten saamattomuus kaikessa, joka ei sillä hetkellä kiinnosta. Siivous on raskasta, koska en pysty esim. vain imuroimaan asuntoa. Ensin pitää tyhjentää lattiat ja laittaessani tavaroita paikoilleen huomaan, että tämä taso tai kaappi olisi järjestettävä, jotta saan nämä paikoilleen. Kaappi onkin tyhjennettävä eteisen lattialle, koska senhän voi samalla järjestää. Siinä vaiheessa onkin voimat loppu ja tuloksena sotkuisempaa kuin aloittaessa:D Muutenkin koti on täynnä keskeneräisiä projekteja.
Olen myös myöhässä lähes aina joka paikasta. Olen myöhästynyt työhaastattelusta, töistä (heti ekana päivänä), junasta, lasten esityksistä yms. Ja vilpittömästi yritän aina olla ajoissa. Liian ajoissa en kuitenkaan yritä mennä, koska minusta ei ole odottamaan pitkiä aikoja. Raskainta oli, kun jouduin luopumaan eräästä harrastuksesta, koska siellä vaadittiin ensimmäisen myöhästymisen jälkeen, että olisin aina ajoissa. Yritin selittää, että en vaan voi sille mitään, että aina tulee jotain (en tiennyt silloin syytä), enkä voinut luvata, että olisin aina ajoissa. Päätin siis lopettaa ennemmin kuin stressata joka kerta asiaa. Niin, myöhästyn muuten nukkumaanmenostakin. Aina on sitä ja tätä mitä pitäisi vielä tehdä ja hups, kun kello on jo aamuyön puolella.
Ainoat asiat mitkä lapsuudestani voisivat viitata add:n ovat jatkuva harrastusten vaihtaminen ja se, etten useinkaan pystynyt lukemaan kokeisiin (luin paniikissa edellisellä välitunnilla). Myös käytökseni oli huono ja nimi usein taululla, eli olen höpötellyt tunnilla.
Olen alkanut opiskelemaan nyt aikuisena uudelleen. Ensimmäinen vuosi meni suht hyvin, mutta toisena vuotena vaihdoin koulua ja ongelmia on tullut. Minun on pitänyt itse suunnitella opintojeni kulkua ja sovittaa niitä edellisen koulun opintoihin ja se on tuottanut haastetta. Olen jäänyt jälkeen ja paineen alla en ole saanut tehtäviäni tehtyä. Aikaa olisi, mutta en vaan saa aloitettua.
Ajattelin muuten aiemmin, että minulla täytyy olla joku muistihäiriö, kun en muista mistään ”mitään”. Taitaapa sekin silti vain liittyä tähän. Joskus se vaan tuo noloja tilanteita mukanaan, kun tulee vaikka luennolta eikä osaa kysyjälle kertoa mistä siellä puhuttiin. Tai putoaa keskustelussa kärryiltä ja, kun toinen kysyy jotain, niin huomaa olevansa aivan pihalla siitä, mitä hän on juuri vartin selittänyt.
Olen todella impulsiivinen ja koen, että se on osa minua. Kun innostun jostain niin innostun kunnolla. Silloin se on menoa ja mielestäni se on huikea tunne. Tosin joskus jälkeenpäin ajattelen, että pitikö, mutta sitä tapahtuu onneksi harvoin.
Tulipa vuodatus:) Mutta hei, hyvä jos jaksoitte lukea. Tämähän on tietysti aihe, joka meitä kiinnostaa;)
Näitä kun tässä muutaman jaksoi lukea, niin kyllä niistä kovin omakin persoonallisuus peilautui. Koulussa ja työelämässä olen saanut, ja saan edelleenkin, huomautuksia aloitekyvyttömyydestä, keskittymisen puutteesta ja aikaansaamattomuudesta. Huomaan sen sanomattakin, en silti jostain syystä osaa asialle tehdä mitään. Saatan ikään kuin pakon sanelemana lähteä tekemään työtä ja tunnin päästä huomata saaneeni vaikkapa vain moottorin venttiilikopan irti, vaikkei siihen pitäisi mennä kymmentä minuuttia kauempaa. Jään haaveilemaan omia asioitani tai alan miettiä koko prosessin kulkua, jolloin turhaudun kuviteltuun, liian suureen työmäärään ja alan etsiä jotain nopeammin etenevää työtä tunteakseni saavuttaneeni jotain. Saatuani pitkäveteisen työni loppusuoralle huomaankin, ettei se ollut paha rasti ensinkään – miksi edes niin ajattelin?
Toisinaan taas on sellaisia päiviä, kun teen väsymättä koko päivän ja olen vielä kotonakin virtaa täynnä. Toisaalta taas innostun herkästi rupattelemaan muiden kanssa unohtaen oman työni sen sileän tien. Siitä saatankin jo alkaa neuvomaan muita ja jopa tekemään heidän työnsä samalla, kun oma työni vielä odottelee.
Olen useasti saanut kuulla pätemisen tarpeestani, vaikka omasta vinkkelistäni olen vain halunnut jakaa tietoa. Osin kateutta, osin ihan tottakin, väittäisin. Mitä äidinkieleen tulee, olen melkoinen grammarinatsi – niin omasta, kuin muidenkin mielestä. Näen punaista yhdyssana- ja muista virheistä. Samoin vierasta kieltä kirjoittaessa pyrin täydellisyyteen. Minulta silti usein kysytään ongelmiin neuvoja, joita osaan toisinaan antaakin. Hassua, kuitenkin siitä piikitellään.
Rekisteröin nippelitietoa herkästi, muistan yksityiskohtia tarkasti(esim. autojen rekisteritunnukset, tekniset lyhenteet sekä niiden selitteet) ja kykenen päättelemään monenlaisia asioita ja syy-seuraussuhteita ”usean siirron päähän” – ainakin luullakseni. Nämä visiot tosin usein lähtevät karkailemaan hieman galaktisiin sfääreihin, kunnes joku minut maan pinnalle jälleen palauttaa.
Keskittyessäni tekemiseeni olen liki sietämätön perfektionisti. Sanottakoon esimerkkinä vaikka, että omaan autooni rekisterikilpiä asentaessani kulutin tähän aikaa vaatimattomat kolme tuntia. Lopputulos kyllä miellytti silmää. Tavallinen rasva-apina olisi moiseen kuluttanut korkeintaan vartin. Tästä on tullut usein palautetta, mistä olen turhankin kanssa ottanut nokkiini ja menettänyt mielenkiintoni kulloistakin työtä kohtaan, kun en mielestäni ole saanut tehdä työtäni riittävän hyvin ja haluamallani tavalla.
Toiset asiat, kuten järjestyksen ylläpitäminen ja loogisen kokonaisuuden havaitseminen ovat taasen hyvin hankalia artikkeleita, puhumattakaan matemaattisista laskutoimituksista. Aikatauluissa pysyminen on myös usein kovin vaikeaa.
Keskusteluissa punainen lanka karkaa herkästi, mikäli aihe ei ole kiinnostava. Ajatukseni alkavat harhailla ja palaan takaisin tähän sosiaaliseen tilanteeseen vasta, kun joku on minulle asiaansa jo jonkin aikaa toimittanut tai nimeäni huudellut.
Lukeminen – tuo punainen vaatteeni – se on hankalaa. Lukihäiriötä minulla ei ole, mutta mielenkiinnon puutteesta alkavat ajatukset jälleen harhailemaan. Tosin, jos lukemani teksti on esimerkiksi ajoneuvotekniikan julkaisu, luen sitä taukoamatta ja kuulematta ympäristöäni.
Impulsiivisuus lienee myös yksi artikla ADD:n identiteetissä. Toisinaan olen hyvin impulsiivinen. Teen riskialttiitakin valintoja ja päätöksiä asiaa likikään loppuun miettimättä. Näin silloin, kun on se vauhdikas päivä. Toisinaan taas en saa mitään päätöstä aikaan, kuin en myös tulosta. Tähän päätöksentekokykyyn tuntuu vahvasti vaikuttavan auktoriteetin eksistenssi. Mikäli esim. työnjohtaja ei ole paikalla, pyrin automaattisesti asettumaan heti siihen asemaan. Mikäli taas on, tunnen itseni syystä tuntemattomasta alisuoriutujaksi ja yritän pinnistellä hommani loppuun. Edellämainittuun päätöksentekokykyyn/-kyvyttömyyteen voi osaltaan vaikuttaa sekin, että työyhteisössä olen tahtomattani se työnjohtajasta seuraava alaspäin. Oikeastaan pidän siitä. Saan auttaa muita ja tuntea itseni jopa tarpeelliseksi. Se tuo kaipaamaani monimuotoisuutta ja jatkuvaa muutosta työhön. Pelkään silti työpaikkani puolesta oman ailahtelevaisuuteni tähden.
Mitä taas siviilielämään tulee, sama kuvio toistuu pitkälti sielläkin. Pyrin väistelemään epämiellyttäviä tehtäviä ja keskityn mieluusti mielenkiinnon kohteisiini, jotka ovat kaikessa suppeudessaan autot, moottoripyörät ja ihmissuhteet. Keskusteleminenkin muusta on usein hankalaa. Päivittäisten asioiden, kuten laskujen, hoitaminen viivästyy usein tarpeettomasti ihan viime metreille. Etenkin ns. hallinnollisten asioiden hoitaminen aiheuttaa suurta inhoa, kuitenkin hyvä mieli koittaa aina, kun olen ne saanut hoidettua. Usein tällainen asia ratkaiseekin pitkälti sen, miten loppupäivä, ja jopa -viikko, sujuu.
Sosiaalisia suhteita on jopa liikaa niin, etten saa pidettyä kaikista huolta ja pian joku aina unohtuu. Lähipiirissä on paljon loistavia ihmispersoonia, joiden kanssa aika kuluu kuin siivillä. Toisinaan jopa ihmettelen ympäröivien ihmisten määrää ja sitä luottamusta, jota he minulle osoittavat eri asioiden merkeissä, koska oma käytökseni on välillä aika töykeää ja suorasanaista, jopa loukkaavaa. Itse huomaan sen vasta jälkeenpäin. Kuitenkin olen empaattinen ja hyväksyn muiden erilaisuuden sekä laitan toisten huolet aina omieni edelle. Lupaudun usein auttamaan ja tekemään kaikenlaista, vaikka omatkin projektit painavat päälle.
Niitä omia projekteja riittääkin ja lähes kaikki ovat vaiheessa, aiheuttaen psyykkistä päänsärkyä.
Vapaa-aikaani kulutan aivan liian ahkerasti paikallisella huoltoasemalla istuen, parlamenttia pitäen. Tuonkin ajan voisi käyttää niihin projekteihin, kun vain saisi aloitettua. Jälleen – on sitten sellaisiakin päiviä, kun en edes suunnittele käyväni koko huoltoasemalla, vaan paiskin kotitallissa hommia yöhön asti.
Kaiken kasaantumisen myötä tuntuu, etten ole saanut elämässäni juuri mitään järkevää aikaan ja olen paljon nuorempianikin jäljessä. Olkoonkin, että ikää on vasta vajaat 28 vuotta.
On silti mukavaa ja huojentavaa huomata – ei suinkaan missään sadistisessa merkityksessä – muidenkin painiskelevan samankaltaisten murheiden parissa. Vielä en ole apua hakenut, mutta varmasti senkin aika koittaa.
Minunhan oikeastaan piti vain äkkiä kirjoittaa lyhyt kertomus omista tuntemuksistani, vaan taisikin tulla melkoinen epikriisi ja tunti meni, etten huomannutkaan. Niin siinä taas kävi, kun keskittyi.
Jaksamisia kaikille kohtalotovereille! Onneksi tästä aiheesta löytyy virallisten instanssien taholta käsittääkseni varsin hyvin tietoa ja ymmärrystä, jotta saataisiin väsyneet takaisin täysipainoiseen elämään. Täytyy paremmalla ajalla lueskella vielä ihan kaikki kertomukset lävitse 🙂
Joka puolella paasataan ADHDsta, mutta suhteellisen vähän kunnon informaatiota löytyy ADDstä, joten kiitoksia tästä artikkelista. Jotenkin tuntuu, että ADHD ja ADD on niin kaukana toisistaan tarkkaavaisuushäiriöinä. Tunnen ADHD ihmisen ja se on ihan kuin minun vastakohta ja hänellä on kauhee moottoriturpa, sekä koko ajan meno päällä. Epäilen vahvasti, että minulla on ADD Niiiiin moni kohta sopii minuun. Muuten tässä mun touhussa ei olisi mitään järkeä. Oon onnistunut pilaamaan elämäni melkein lopullisesti, ihan joka osa-alueella, mutta pientä toivonkipinää on näkyvissä, varsinkin kun olen hieman alkanut ymmärtää enemmän itseäni ja toivon mukaan pääsen osaavan henkilön juttusille. Minulla on ensi viikolla soittoaika jonkun kallotohtorin kanssa ja toivon, että se sujuu hyvin ja alkaa pyörät lähtemään liikkeelle siitä.
Olen 35-vuotias mies ja aina ollut erittäin huono keskittymään yhtään mihinkään.
En ole välittänyt asiasta, vaan olen pitänyt sitä vain luonteenpiirteenäni. En myöskään ole osannut epäillä ADD:a koska yhdistän sen niin vahvasti villeihin lapsiin ja itse olin lapsena ja olen edelleen melko rauhallinen. Lyhyt pinna minulla on ja inhoan yli kaiken hitaita ihmisiä. Julkisesti en silti räjähtele käytännössä koskaan.
Ajatukseni toimii jotenkin itseänikin edelleen hämmästyttävällä nopeudella ja ajattelen niin montaa asiaa tavallaan samanaikaisesti,että en saa itsekään kiinni niistä kaikista jutuista mitä mielessäni pyörii. Lisäksi ne ajatukset jäävät jotenkin keskeneräisiksi,kunnes uusi ajatus jo pulpahtaa mieleeni. On tosiaan kuin olisi kymmenen televisiota yhtäaikaa auki päässäni ja oikein mitään kanavaa ei katsoisi kunnolla. Tuon paremmin tätä ei voi selittää sellaiselle, jolla ei itsellä tätä vaivaa/ominaisuutta ole.
Pidän itseäni selvästi normaalikansalaista älykkäämpänä, mutta pyrin tietoisesti olemaan tuomatta tätä asiaa julki, sillä en halua kenenkään pitävän minua kehuskelijana. En kestä ns juntteja kapeakatseisia yhden totuuden ihmisiä.
Minulla on joka asiaan uusi luova ratkaisu,joita alitajuisesti mietin pitkin päivää.
Keksin myöskin kaikenlaisia keksintöjä ja härveleitä, joista osa on sittemmin patentoitu ja kerännyt mainetta ja mammonaa jonkun muun keksimänä. Itse en ole saanut prototyyppiä tehtyä valmiiksi asti siksi että olen aina keksinyt jonkin uuden toisen vielä paremman idean.
Kaikenlaisia rutiineja vihaan ja arjen perusaskareet eivät maita alkuunkaan. Pakotan silti itseni tekemään tarvittavat asiat.
Vältän seuraa ja en käytännössä koskaan pidä yhteyttä keneenkään ystävääni, sillä heidän ”tavalliset” juttunsa ikävystyttävät minua. Arvostan silti ihmisiä, joita kutsun ystävikseni.
Viihdyn yksin,mutta haluan silti olla ihmisten keskellä, eli mihinkään korpeen minua ei saisi pysyvästi. Joku asiastani tietävä kutsuikin minua sosiaaliseksi erakoksi.
Olen silti tarvittaessa sosiaalisesti taitava ja mukavaa seuraa niille, joille haluan olla sitä. Isot ihmisjoukot, joiden kanssa joudun olemaan tekemisissä ikäänkuin imevät kaiken energiani ja silloin kun joudun sellaisiin tilanteisiin olen aivan loppu illalla. Jotku syntymäpäiväjuhlat ovat hyvä esimerkki tapahtumasta, joka stressaa minua aivan tolkuttomasti jo etukäteen.
Moni pitää minua myös outona siksi, että en katso koskaan elokuvia. Ne eivät vain kiinnosta minua ja niitä on vaikea seurata.
Olen kiinnostunut asioista ja haluaisin ahmia tietoa vähän joka asiasta, mutta lukeminen on minulle hankalaa ja hidasta, aivan kuten kouluaikoinakin.
Nikotiini minulle on maittanut koko aikuisikäni, koska se autta hieman rauhoittumaan. Myöskin alkoholi on hyvin mieluinen aine ja rajoitan itseltäni sen käyttöä päivittäin,sillä en halua rapajuopoksi.
Peliongelma minulla on ollut aina. Se on samaan aikaan hallinnassa ja ei hallinnassa. Pelit ja vilkkuvat valot vaan jotenkin saavat aivojeni mielihyväaineet liikkeelle ja välitön palaute voiton/rahattomuuden muodossa palkitsee. Tykkään riskeistä.
Kovat äänet ovat jotain ihan hirveää ja siksi vältän niitä parhaani mukaan. Hälinä ja äkkinäiset kiljahdukset, joita esimerkiksi lapset aiheuttavat saavat minut väsyneeksi ja uneliaaksi. Rauhattomassa äänimaailmassa en pysty ajattelemaan oikein mitään ja se väsyttää.
Asioihin tarttuminen ja aloittaminen on todella vaikeaa minulle.
Nyt sain pitkän jahkailun jälkeen otettua luurin käteeni ja soitettua lääkärille tilanteestani. Sain ajan 6. kesäkuuta, eli kolmen viikon päähän.
Olen erittäin lääkevastainen jo siksikin, että en muista niitä säännöllisesti syödä, mutta jokatapauksessa nyt haluaisin lääkityksen tähän ongelmaani. Mihinkään keskustelukuntoutukseen en usko hetkeäkään.
Hei Toni,
Mulla on tosi samanlaisia juttuja kuin sulla.
Miten meni lääkärissä? Kiinnostaisi myös tietää, minkä ikäisenä aloit pelaamaan uhkapelejä? Onko sun vaikea pitää unirytmejä? Miten onnistuu herääminen eli ovatko aamut vaikeita? Onko sulla hyvä/huono suuntavaisto.
Siis aivan ihanaa ja jotenkin helpottavaa lukea tätä kirjoitelmaa ja tunnistaa kaikki asiat siitä omakseen. Minulla on diagnosoitu ADD, ollut pienestä asti. Vaikka aina olen puhunut avoimesti muille diagnoosistani ja tiennyt minkä takia on tälläinen kuin on, niin tuntunut vähän ”oudolta” tai erilaiselta ja varsinkin yläaste ikäisenä (nyt 19v)! Siksi tämän tekstin lukeminen helpottaa jollain tavalla ja lämmittää, kun tietää että on muitakin ihan samanlaisten hullunkuristen arkihommien/rytmien/ihmissuhteiden kanssa painijoita.
En vaihtaisi tätä ikinä mistään hinnasta. 🙂