Trauma vaikuttaa kehoon

Vasta viime vuosina on kirjoitettu siitä, että PTSD on autonomisen hermoston jatkuva, ylivirittynyt tila . Sokissa tapahtuu trauman lukkiutuminen fysiologiseksi tilaksi, jossa ”jähmettynyt energia” ei pääse purkautumaan. PTSD voi kehittyä, jos ylivirittynyt energia ei pääse purkautumaan taisteluksi tai paoksi. Traumojen hoidossa on kyse tämän kehoon lukkiutuneen energian vapauttamisesta. Tämä koskee erityisesti ”sokkitraumoja”, jotka ovat yksittäisiä traumaattisia kokemuksia. Kehityksellisten traumojen hoito (esim. lapsuuden hyväksikäytön aiheuttama) on aina monimutkaisempaa. Kehon kanssa suoraan työskentely voi olla voimakas terapeuttinen työväline. Somaattisen vaikutuksen hoito voi nopeuttaa terapiaprosessia, erityisesti Ityypin traumojen (ja PTSD:n ) hoidossa

Traumoilla on kuitenkin muitakin vaikutuksia kuin PTSD. Bessel van der Kolk (1996) käytttää traumasyndrooman käsitettä kuvaamaan traumojen vaikutuksia. Traumasyndroomat pitävät sisällään PTSD:n lisäksi seuraavat diagnoosit: akuutti stressihäiriö, somatisaatio, rajatilapersoona, paniikkihäiriöt, complex PTSD. Traumat on jaoteltu myös I- ja II-tyypiksi, joista edellinen kertoo yhden yksittäisen trauman vaikutuksista ja jälkimmäinen varhaisessa kehityksessä alkaneen ja pitkään jatkuneen traumatisoitumisen vaikutuksista. Traumojen hoidossa onkin tärkeää arvioida traumatyyppi, sillä hoito on erilaista eri traumatyypeisssä. Tässä rajoitutaan tarkastelemaan kehon tärkeyttä erityisesti I-tyypin traumojen hoidossa, jolloin yksittäinen traumaattinen kokemus on aiheuttanut kehoon sokkitilan. Oireet voivat olla PTSD, paniikkihäiriö, akuutti stressihäiriö tai somatisaatio. Tämän artikkelin ulkopuolelle jäävät complex PTSD eli II-tyypin traumojen kehovaikutukset ja niiden hoito. Daniel Siegel (1999) on esittänyt viitekehyksen siitä, kuinka varhaiset vuorovaikutussuhteet ja kiintymyskäyttäytyminen vaikuttavat aivojen toimintaan.

Toistuvat kokemukset varhaisessa vuorovaikutuksessa tulevat koodatuiksi implisiittiseen muistiin odotuksiksi ja malleiksi kiintymyssuhteista. Niillä on yhteys turvallisuuden tai turvattomuuden tunteisiin.

Posttraumaattinen stressi (PTSD) ja keho

Stressi on kehon reaktiota erilaisiin vaatimuksiin. Traumaattisesta kokemuksesta syntynyttä stressiä on nimetty traumaattiseksi stressiksi. Monesti on väärin luultu, että kaikki trauman kokeneet kehittävät PTSD:n. Eri tutkimusten mukaan keskimäärin noin 20%:lla trauman kokeneista voidaan todeta PTSD. Kuitenkin voidaan arvioida, että useammilla on posttraumaattista stressiä (PTS), vaikka he eivät saisi PTSD:n diagnoosia. PTS on posttraumaattista stressiä, joka on syntynyt traumaattisen kokemuksen kautta. Nämä ihmiset voivat hyötyä myös traumaterapiasta PTS, posttraumaattinen stressi, on kehon reagointia, niin kuin ”tavallinenkin stressi”. Kehon yhdistäminen psykoterapiaan soveltuu kirjoittajan mielestä monien oireiden hoitoon, joidensyntyperänä voivat olla traumaattiset altistumiset.

Mikä on somaattinen muisti?

Somaattisen muistin ymmärtäminen on tärkeää PTSD:n ja muiden traumaperäisten oireiden hoidossa. Somaattisen muistin ytimenä on muistin implisiittinen, ei-kielellinen järjestelmä.

PTSD:stä kärsivillä on mielikuvia, kehon tuntemuksia, impulsiivista käyttäytymistä, joka ei ole yhteydessä sanoihin ja ymmärrykseen (eksplisiittinen muisti). Somaattisen ja implisiittisen muistin parempi ymmärrys voi auttaa traumojen hoidossa yhdistämään implisiittistä ja eksplisiittistä muistia toisiinsa .

Somaattinen muisti käsittää kehon hermostollisen verkoston, jota kautta informaatio kulkee aivoista kaikkialle kehoon. Informaatio kulkee hermosolujen ja synapsien yhteyksien kautta. Ihmisen hermosto on jakautunut sensoriseen, autonomiseen ja somaattiseen hermojärjestelmään. Traumakirjallisuudessa on käsitelty eniten autonomisen hermoston toiminnan muutoksia.

Jokainen tunne on tulosta aivojen säätelemästä yhteisvaikutuksesta sensorisen, autonomisen ja somaattisen hermoston välillä . Tieteessä käydään kiistaa siitä mitä tunteet todella ovat ja miten ne toimivat. Yhteistä eri teorioille on kuitenkin se, että tunteet ovat kompleksisia kognitiivisia prosesseja ja fyysisiä muutoksia kehossa (esim. autonomiseen hermostoon ja hormoneihin vaikuttavia) aiheuttavia . Traumat vaikuttavat tunteiden kokemis- ja säätelykykyyn ja siten myös fysiologisesti kehoon.

Sensorinen muisti ja trauma

Muistin ensimmäinen vaihe on tiedon keruu, joka tapahtuu sensorisen hermoston avulla. Se jakautuu exteroseptiseen (välittää tietoa kehon ulkopuolelta eri aistien avulla) ja interoseptiseen (välittää tietoa kehon sisältä lihasten ja kudosten avulla).

Interoseptiivinen hermosto jakautuu proprioseptiseen, joka antaa palautetta keholle siitä missä asennossa ihminen on – tieto tulee sydämenlyönnistä, hikoilusta, lämpötilasta, lihasjännityksestä – sekä vestibulaariseen, joka auttaa kehoa ylläpitämään tasapainoista asentoa ja suhteuttamaan kehoa maan painovoimaan. Lisäksi interoseptiseen hermostoon kuuluu kineettinen aistimus, joka auttaa kehon eri osien koordinoinnissa

Sensorinen hermosto liittyy traumaattiseen ja somaattiseen muistiin. Ensimmäiset vaikutelmat traumaattisesta kokemuksesta tulevat aistimien välityksellä (sekä exteroseptisten että interoseptisten kautta). Ne eivät koodaudu sanoiksi, vaan ovat somaattisia aistimuksia, kuten hajuja, ääniä, kuvia, tunto- ja kosketusaistimuksia, liikkeitä, asentoja, kehon sisäisiä aistimuksia. Nämä aistimukset tallentuvat implisiittiseen muistiin, kehoon ja visuaalisiksi kuviksi tunnetilaoppimisen avulla. Samanlainen ärsyke voi aktivoida tällaisen muiston .

PTSD on autonomisen hermoston jatkuva yliviritystila – somaattinen dissosiaatio kertoo mm. trauman aiheuttamasta tunnottomuudesta

Traumat vaikuttavat kehoon samalla tavalla kuin mieleenkin, ääripäiden kautta (vrt. PTSD:n diagnoosi DSM 1V; väkisin mieleen tunkeutuvat mielikuvat ja välttäminen, puuduttaminen sekä muistamattomuus). Kehossa vastaavat reaktiot voivat olla esim. autonomisen hermoston ylivireystila tai toisaalta somaattisenkaltainen dissosiaatio, joka voi olla mm. kehon ”puutuneisuutta tai jäätyneisyyttä”. Peter Levine (1997) kirjoittaa, että traumaattinen kokemus aiheuttaa ihmisessä aina jossakin määrin autonomisen hermoston ylivirittyneisyyttä ja jähmettymistä (freesing), joka voi ilmetä kyvyttömyytenä liikkua sekä avuttomuutena. Näiden lisäksi trauma voi aiheuttaa myös dissosiaatiota sekä kehossa lihasten supistumista, jännitystä ja kireyttä.

Autonomisen hermoston jatkuva yliviritystila

PTSD:n ytimenä on autonomisen hermoston yliviritys. Traumaattisen kokemuksen aikana kehossa tapahtuu sympaattisen hermoston toiminnan kiihtymistä (esim. kiihtynyt sydämentoiminta, kylmä hiki, nopeutunut hengitys, liika valppaus). Jos nämä oireet jatkuvat pitkään, ne voivat johtaa esim. unihäiriöihin, ruokahalun menetykseen ja keskittymisvaikeuksiin.

Aivojen limbinen järjestelmä reagoi uhkaan tai traumaattiseen tilanteeseen vapauttamalla hormoneja. Traumat vaikuttavat siten hormonien eritykseen, mikä vaikuttaa koko neurologiseen systeemiin. Hypotalamus aktivoi autonomisen hermoston sympaattisen hermoston, joka saa kehon yliviritystilaan – valmiuteen taistella tai paeta. Kun (epinephrine ja norepinephrine) hormonia vapautuu, aineenvaihdunta ja sydämen toiminta kiihtyvät, iho kalpenee kun veri virtaa iholta lihaksiin ja keho valmistautuu nopeaan liikkeeseen. Jos taistelu tai pakeneminen ei ole mahdollista, limbinen järjestelmä aktivoi samanaikaisesti autonomisen hermoston parasympaattisen jasympaattisen hermoston, ja seurauksena on kehon jähmettyminen (tonic immobility). Tässä tilassa ihminen on ikään kuin ”valekuollut lintu”, joka ei pysty heti lentämään törmäyksen jälkeen, vaikka olisikin elossa

PTSD:ssä kortisonin (cortisol) vapautuminen ei ole riittävä pysyttämään kehon taistele tai pakene reaktiota. Aivot toimivat ikään kuin uhka tai trauma jatkuisivat edelleen. Limbinen järjestelmä aktivoi edelleen hypothalamusta, joka puolestaan saa autonomisen hermoston valmistamaan kehon taisteluun, pakenemiseen tai jähmettymiseen, mikäli edellä mainitut eivät olleet mahdollisia. Tämä voi jatkua, vaikka todellinen uhka tai traumaattinen tapahtuma olisi päättynyt. PTSD:stä kärsivillä on krooninen autonomisen hermoston ylivirittyneisyystila, joka johtaa fyysisiin oireisiin, otka ovat usein ahdistuksen, paniikin, uupumuksen, lihasjännityksen, keskittymis- ja unihäiriöiden pohjalla. Siten alun perin kehon selviytymisreaktiosta tuleekin häiritseviä oireita aiheuttavia. Tämän kehän aukaiseminen on tärkeää PTSD:n hoidossa .

Normaalissa tilanteessa – ei traumatisoituneilla ihmisillä – autonomisen hermoston sympaattinen ja parasympaattinen hermosto ovat keskenään tasapainossa. Sympaattinen hermosto aktivoituu sekä positiivisessa että negatiivisessa stressissä ja parasympaattinen hermosto levossa, rentoutuneessa tilassa, mielihyvässä ja seksuaalisissa kokemuksissa. Kun toinen on aktivoitunut, on toinen poissa toiminnasta. Ne tasapainottavat toistensa toimintaa ja vuorottelevat normaalissa kehon hyvinvoinnissa. Sen sijaan äärimmäisessä uhka- ja hätätilanteessa sympaattinen ja parasympaattinen hermosto aktivoituvat yhtäaikaisesti, mikäli ei ole mahdollisuutta taisteluun tai pakoon. Tämä laukaisee jähmettymisreaktion. Tästä seuraa hermoston lamaannus, kehon jähmettyminen ja tunnottomuus. Seurauksena voi olla kyvyttömyys toimia, liikkua, puhua ja puolustaa itseä. PTSD:ssä on krooninen autonomisen hermoston yliviritystila. Sympaattinen hermosto on jatkuvasti aktivoitunut ja ihminen joutuu nopeasti ylivoimaisten tunteiden ja kehon reaktioiden valtaan. Tämä taipumus tekee vaikeaksi kestää jokapäiväistä stressiä ja johtaa helposti uupumukseen.

Somaattisenkaltainen dissosiaatio

Somaattisenkaltainen dissosiaatio (somatoform dissociation) on Ellet Nijenhuisin (1999) käyttämä käsite, joka kertoo siitä, että dissosiaatio vaikuttaa sekä mieleen että kehoon. Dissosiatiiviset häiriöt (DSM III R) ovat häiriöitä tai muutoksia identiteetin, muistin ja tietoisuuden normaaleissa integratiivisissa toiminnoissa. Somaattisenkaltainen dissosiaatio kertoo kehon fyysisistä oireista, joita ei voi selittää lääketieteellisin keinoin. Niitä menetelmiä ja neurofysiologisia prosesseja, joilla oireet syntyvät, ei vielä täysin tunneta. Somaattisen kaltaisessa dissosiaatiossa on sekä negatiivisia että positiivisia oireita. Negatiiviset oireet ovat toiminnallisia menetyksiä: tunteettomuus, muistamattomuus, motoriset häiriöt ja suggestiivisuus. Nijenhuis vertaa näitä oireita Pierre Janetin (1907) ”mental stigma”-käsitteeseen. Positiiviset oireet (vasta Janetin ”mental accident-käsitettä) voivat olla esim. pakonomaisia aistimuksia, kiputiloja, kuulohallusinaatioita, motorisia häiriöitä (esim. ylimääräisiä lihasliikkeitä, jotka eivät ole tahdonalaisia) ja syömiseen liittyviä häiriöitä.

Tämän artikkelin kannalta mielenkiintoisimpia oireita ovat kehon tunnottomuustilat, joilla on yhteys mentaalisen kokemuksen dissosioimiseen. Nijehuisin (1999) mukaan somaattisenkaltaiset reaktiot, kuten tunnottomuus ja jähmettyminen, voivat olla samanlaisia kuin eläinten reaktiot uhkatilanteissa. Jos eläin ei pysty taistelemaan tai pakenemaan uhkatilanteessa, sen kehontilanteessa tapahtuu automaattisesti muutos. Eläin jähmettyy tunnottomaan tilaan, jossa kehon ja tietoisuuden tila on muuttunut. Tämä reaktio voi tapahtua myös ihmisessä, mikäli taistelu tai pako ei ole mahdollista. Kuitenkin ero eläimiin on mahdollisesti se, että tämä tila ei purkaudu luonnollisesti, vaan se voi jäädä kehoon jähmettyneeksi kehotilaksi. Samankaltaisia näkemyksiä on esittänyt myös Peter Levin (1997), joka kirjoittaa, että trauma rikkoo kehon ja sielun yhteyden. Kehon aistimusten häviäminen on tyypillinen fyysinen ilmentymä trauman aiheuttamasta tunnottomuudesta (numbness) ja yhteyden katkeamisesta traumaattiseen kokemukseen. Nämä kehontilat ja –osat voivat olla tunnottomia ja niistä on usein yhteys poikki muualle kehoon. Kehon tunnottomuus vaikeuttaa kehotietoisuutta ja kehon aistimuksien tunnistamista.

Somaattinen hermojärjestelmä ja traumat

Somaattinen hermojärjestelmä vastaa kehon tahdonalaisista liiketoiminnoista. Somaattisen hermoston toiminnan ymmärtäminen selittää sitä, että traumaatttinen muisto voi tulla tietoisuuteen kehon liikkeen tai asennon kautta. Psykomotorisessa fysioterapiassa  käsitellään psyykkisiä ristiriitoja ja elämän peruskysymyksiä (eksistentiaalisia ongelmia) samanaikaisesti somaattisen hoidon kanssa. Näitä viestejä kertovat lihaskireys, pidätetty hengitys ja kehon asennot. Kehon asennon tasapainoisuus ja joustavuus voivat lisätä ihmisen kykyä kestää elämyksiä, joita yleensä vähätellään tai jätetään tiedostamatta. Fyysisten oireiden hoitamiseen on kuuluttava asiakkaan saattaminen tietoiseksi omista kokemuksistaan. Interventio lähtee asennon, lihaskireyden ja hengityksen järjestelmällisestä hoidosta. Tietoisessa liikkeessä lihakset supistuvat ja vastinparilihakset rentoutuvat. Lihasjännitys on jatkuvaa lihasten supistumista jakokoonvetäytymistä.

Somaattinen hermojärjestelmä ohjaa ihmisen liikkeitä hätätilanteissa, joissa laukeaa taistele-, pakene- tai jähmetysreaktio. Autonominen hermosto ohjaa veren pois ihosta ja sisäelimistä kohti lihaksia.

Traumojen hoidossa itsepuolustustaitojen opettelu voi antaa uusia resursseja ja kehoon voiman tunnetta. Lihasten nopeat ja voimakkaat liikkeet ovat mahdollistaneet taistelun tai pakenemisen.

Motoriset liikkeet voivat myös vapauttaa jähmettymisreaktiota ja vapauttaa lukkiutunutta energiaa, joka on jäänyt purkamatta taistelu- tai pakoreaktion estyessä. Lukkiutunut energia voi olla Peter Levinen (1997) mukaan PTSD:n fysiologisena ytimenä. Oppimisella on merkitystä itsepuolustusliikkeisiin. Ihminen toistaa niitä liikkeitä, joilla on ollut onnistunut lopputulos. Sen sijaan epäonnistuneet itsepuolustusliikkeet häviävät liikevalikoimasta.

Traumat tallentuvat muistin ei-kielelliselle puolelle

Uusien aivotutkimusten mukaan traumat tallentuvat oikeaan aivopuoliskoon, muistin ei-kielelliselle puolelle, implisiittiseen muistiin . Traumaattiset kokemukset eivät siirry pitkäkestoiseen ja eksplisiittiseen muistiin, jossa ovat sanat ja ymmärrys merkityksistä – kuten tavalliset muistot.

Tämä johtuu heikentyneestä hippocampuksen toiminnasta. Lisäksi on havaittu, että aivoissa on yhteys poikki vasemmalle aivopuoliskolle ja erityisesti Brocan puhetta tuottavaan alueeseen. Sen sijaan amygdalan toiminta on kiihtynyttä.

Traumaattisille muistoille on tyypillistä, että ne ovat tallentuneet alkuperäisesti koettuina ja voivat säilyä vuosikymmeniä muuttumattomina. Tämä voidaan havaita esim. EMDR-hoidon aikana, jolloin asiakas kokee traumaattiset muistot kehossaan uudelleen ja alkuperäisesti koettuina. Muistot voivat kuitenkin olla poissa muistista ja mielestä (dissosioituja), mutta eivät vaikuttamatta mieleen ja kehoon. Dissosiaatio kertoo mielen ja kehon välisestä mielenkiintoisesta yhteydestä.

Traumojen muistaminen on riippuvaista siitä tunne- ja fysiologisesta tilasta, jossa muistot ovat syntyneet. Tätä kutsutaan (state dependent memory) tunnetilasta riippuvaiseksi muistamiseksi. Siitä on selvimpänä kliinisenä esimerkkinä PTSD. Syvyyspsykologiaa ja psykoanalyysia voidaankin ymmärtää siten, että dissosioidut ja tunnetilasta riippuvat muistot jäävät aktiivisiksi tiedostamattomalla tasolla ja aiheuttavat psykologisia ja psykosomaattisia ongelmia Mielen ja kehon samanaikainen hoitaminen perustuu tunnetilasta riippuvaiseen muistamiseen, oppimiseen ja käyttäytymiseen, joka on koodattu limbiseen ja hypothalamuksen järjestelmään. Tämä järjestelmä välittää informaatiota mielen ja kehon välillä .

Immuunijärjestelmä ja traumat

Tutkimus on osoittanut selvän yhteyden stressin ja immuunijärjestelmän toiminnan välillä, ja tämä vaikuttaa terveyteen. Emotionaalinen stressi tukahduttaa immuunijärjestelmän toimintaa. Sen sijaan positiiviset ajatukset, asenteet ja mielikuvat voivat vahvistaa immuunijärjestelmää ja jossa paneudutaan psyykkisten toimintojen, keskushermoston, aineenvaihdunnan ja immuunijärjestelmän väliseen vuorovaikutukseen.

Suru (ja trauma) vaikuttavat kehoon biologisesti. Vaikutus on erilaista surun ja menetyksen eri vaiheissa . Immuunijärjestelmän muutokset ovat keskeisiä sokin ja voimakkaiden tunteiden kokemisen jälkeen. Sokissa keho on jatkuvassa hälytyksessä, sympaattisen hermoston kiihtyneessä tilassa. Kriisin reaktiovaiheessa voimakkaat tunteet vievät energiaa kehosta. Itkeminen, raivo, syyllisyys tai pettymykset kuluttavat kehon energiaa, jos niitä pidätellään ja torjutaan pois tietoisuudesta. Myös niiden läpikäyminen kuluttaa kehon energiaa. Nämä vaiheet heikentävät immuunijärjestelmän toimintaa, voivat aiheuttaa väsymistä ja uupumusta sekä joskus sairastumista

Kehon hoito traumaterapian eri vaiheissa

Kehollisuus näkökulmana voi olla mukana traumojen hoidon eri vaiheissa ja tavoitteissa. Traumojen hoidossa on kaksi keskeistä tavoitetta: asiakas saavuttaa takaisin turvallisuuden tunteen kehoonsa ja voi saada päätökseen keskeneräiset, lukkiutuneet ja usein myös kehitykselliset tehtävät

Howard Lipke (2000) luokittelee EMDR:n (Eye movement desensitization and reprocessing) käytössä neljä eri vaihetta:

1) Pääsy olemassa olevaan informaatioon, josta osa on tallentunut (sanattomaan) implisiittiseen muistiin ja osa (sanalliseen) eksplisiittiseen muistiin.

2) Uuden tiedon ja kokemuksen esittely ja opettaminen, joka voi tapahtua sekä sanallisesti että sanattomasti.

3) Informaation prosessoinnin käynnistäminen.

4) Lopuksi informaatioon pääsyn estäminen.

Lipken mielestä nämä neljä vaihetta sopivat kuvaamaan kaikkia terapeuttisia prosesseja. Keho voidaan ottaa hoitoon mukaan terapiaprosessin kaikissa eri vaiheissa. Maggie Phillips ja Claire Frederick (1995) ovat esittäneet traumojen hoidon SARI-mallin, jossa on neljä eri hoidon vaihetta. Asiakkaan on ensin vakiinnutettava turvallisuus elämäänsä (S), josta osa on turvallisuutta kehossa. Kehon ylivirittyneisyystila, takaumat, paniikkitilat kehossa ja puutuneisuus rikkovat luonnollisen mielen ja kehon yhteyden. Ihmisen keho reagoi tai jättää reagoimatta ilman, että ihmisellä on tietoista yhteyttä kehoonsa. Fyysistä turvallisuuden tunnetta on voitu saavuttaa myös terapeuttisen hieronnan avulla .Tavoitteena on palauttaa ihminen yhteyteen omien sisäisten resurssiensa kanssa. Traumoja ei lähestytä suoraan kehon kautta, ennen kuin kokemuksille on sanat ja ymmärrys ja sekä tunteiden kestokyky että persoonallisuus ovat tarpeeksi vahvoja. Toisena vaiheena pääsy lukkiutuneisiin kokemuksiin (A), kolmantena vaiheena uudelleenprosessointi (R) ja lopuksi integrointi (I). Kehollisuus voi olla mukana näissä kaikissa hoidon vaiheissa. Traumojen hoidon perustana on aina turvallisuus terapiasuhteessa. Jos hoidossa liian aikaisin ”avataan mennyttä” kehon kautta, lisää se useinkin oireiden voimakkuutta ja aiheuttaa kestämättömiä tunteita, ja seurauksena voi olla uudelleentraumatisoitumista. Pelkästään traumamuistojen löytäminen ei ole riittävää. Tarvitaan tunnetta ymmärretyksi tulemisesta, turvallisuutta, fyysistä voiman ja pystyvyyden tilaa. Tärkeintä on merkityksen löytyminen kokemuksille.

Lähde: http://www.introspekt.fi/artikkelit/traumojen-vaikutus-kehoon-ja-kehon-hoito-osana-terapiaa-1/